En tiedä, olenko samaa mieltä väitteestä; riippunee rasismin määritelmästä, joka on mielestäni kaikkea muuta kuin itsestäänselvä.

Jonotustaitojen puute, täydellinen ennakoimattomuus liikenteessä, kovaääninen lörpöttely puhelimeen, syljeskely, lasten kakatus julkisilla paikoilla, avoin tuijotus, tuntemattomiin lapsiin koskeminen sekä kielitaidottomuus kävivät kyllä ilmeiseksi heti alussa, mutta eivät ne haitanneet. Ne olivat täysin odotettavia kääntöpuolia sille eksotiikalle, jota tänne tultiin oppimaan. Lähinnä näille piirteille oli hauska nauraa leppoisasti omassa porukassa.

Nyt on kuitenkin yhä useammin hetkiä, jolloin kiinalaiselle käyttäytymiselle ei ole niin helppo nauraa. Liikenteessä korpeaa, että vaikka kuinka soitat kelloa päästäksesi sen täysin keskelle väylää poikittain haaveilemaan jääneen skootteristin ohitse, ei tämä reagoi millään lailla vaan tiedostaa olemassaolosi ilmeisesti vain jos töytäiset mopoansa. (Silloin tulee huutoa ja nyrkin heristelyä.) Ja mikä ihme siinä on että kaikkien kaksipyöräisten on odotettava valojen vaihtumista keskellä suojatietä, olisiko se nyt niin kamalaa jos joutuisi viettämään ne muutamat kymmenen sekuntia siellä kahden metrin päässä omalla paikalla ja päästäisi ne jalankulkijat, emmätiedä, vaikka pois tieltä ennen kuin itse haluaa liikkeelle?

Enkä enää jaksa yhtään hymyillä yhdellekään hyväntahtoiselle kiinalaistädille, joka ihan pikkuisen vain haluaisi tarttua lapsiani ranteesta ja hypistellä näiden hiuksia. Ja kun lapset huutavat tädille takaisin äkäisesti (kiinaksi) sekä näyttävät kieltä, en yhtään toru. Valokuvaankaan en enää lapsiani anna, elleivät erityisesti itse pyydä päästä.

Sanalla sanoen: kasvottomien kiinalaisten joukkojen käyttäytyminen on rasittavaa. Samaan aikaan kuitenkin tiedostan sen, että jokainen kiinalainen jonka kanssa olen päässyt enemmän juttelemaan (ja niitä on aika paljon, kun työkseen haastattelee paikallisia) on ollut miellyttävä, ystävällinen, avoin ja hyväntahtoinen. Mutta se, näkyykö hyväntahtoisuus julkisella paikalla keskellä mustapäistä massaa, onkin sitten eri asia. Ja tietty eri asia on sekin, miten sitä hyväntahtoisuutta tuo ilmi.

Minulla on siis hyvinkin mukavia kokemuksia yksittäisistä kiinalaisista, mutta ajoittain sellaisten esiintyminen laumassa on hyvin… raskasta.

Kuvassa lauma kiinalaisia.

Asumme ihan lähellä melko fiiniä hotellia, ja sainpa tänään päähäni kysyä puhelimitse josko tämän fiinin hotellin fiinille uima-altaalle pääsisivät maksusta polskuttelemaan muutkin kuin hotellin asukkaat. Hotellin päärespasta ohjattiin kyselijä suoraan allasrespaan, jossa dialogi meni englanniksi näin:

– Päivää, asumme tuossa naapurissa ja haluaisimme tietää, saako teille tulla uimaan vaikkei asu hotellissa?

– Kyllä.

– Ai, kiva! Se varmaan maksaa jotain?

– Ei.

– Siis voimmeko me vain tulla ilmaiseksi uimaan, vaikkemme ole edes hotellin asiakkaita?

– Kyllä.

Arvelin, että tässä oli nyt varmaan kielimuuri. Paikan päälläkin dialogi oli kuitenkin tismalleen sama, joten siellä me sitten polskuttelimme pitkät pätkät koko perheen kanssa. Väsyttyämme uimiseen kävimme hotellin suihkussa, peseydyimme hotellin pesuaineilla, kuivasimme itsemme hotellin paksuihin valkoisiin pyyhkeisiin, rasvasimme itsemme hotellin voiteilla, joimme hotellin mineraalivettä, kuivasimme hiuksemme hotellin hiustenkuivaajalla ja laitoimme kampaukset kuntoon hotellin hiuslakalla.

Tästä innostuneena ajattelimme testata tulevina viikonloppuina kaupungin muitakin hotelleja. Tällä naamalla kun ei voi olla pääsemättä sisälle minne vain.

Oheinen kuva ei liity tarinaan. Tai liittyy se sillä tavalla, että tämä oli Phnom Penhin -hotellimme uima-allas. Ja se maksoi ylimääräistä muille kuin hotellin vieraille, joten rahvas ei liannut vettämme.

Olin ajatellut, että se on sitä valon puutetta; täällä tilanne olisi varmasti helpompi, kun päivä on koko ajan vähintään kymmenen tuntia eikä ulkona ole aivan niin tappavan kylmä että toppavaatteissakin palelisi. Ja ennen kaikkea paikasta toiseen siirtyminen on ihan yhtä helppoa kuin kesälläkin, kun auraamaton sohjo ei pilaa pyöräväyliä.

Kun näistä Suomessa niin tutuiksi tulleista talvimälsyyksistä on täällä päässyt eroon, sama pakollinen vuosittainen jurppiminen täytyy sitten löytää näemmä muualta. Eikä Kiinassa kyllä valituksen aiheita puutu, vaikkei tietty niitä kiehtoviakaan. Mutta juuri nyt ei mitään kiehtovaa minulle, kiitos vain. Keskityn näyttämään hapanta naamaa kunnes ulkona tarkenee lyhythihaisella. No okei, ilman takkia.

Onneksi siihen ei ole täällä niin pitkä aika kuin Suomessa. Olisiko jo maaliskuun lopussa? Tällainen karaistunut pohjoismaalainen? No huhtikuun alkupuolella nyt viimeistään.

Kuvassa joulukuinen kuunpimennys. Kun ei ollut jalustaa, ei valotusaikaa saanut riittäväksi hienojen punaisten kuvien ottamiseen. Teidän pitää kuvitella se itse. Tai googlatkaa parempi.

Asiaa ei ole yhtään helpottanut se, että olen tämän vuoden aikana ehtinyt käydä jo Suomessa, Kambodzassa ja Vietnamissa. Jotka tietenkin ovat kaikki kolme lukemattomilla tavoilla Paljon Parempia. Tai ainakin Suomessa on lunta ja kahdessa jälkimmäisessä lämmintä. Täällä on viileää ja ajoittain sateista.

Mutta ennen kaikkea jokaisessa kolmessa maassa selviää kaikenlaisesta arkisesta asianhoidosta kielellä, jota osaan erinomaisesti – siis joko suomella tai englannilla. Täällä ei voi edes kaupasta kysyä tulitikkuja käyttämättä älypuhelimen sanakirjaa, kun eivät myyjät ymmärrä omasta mielestäni vallan mainiosti äännettyä kiinaani. Ja silloinkin vastauksena on meiyou, meillä mitään tulitikkuja ole.

Ei tulitikkuja, ei sokeroimatonta leipää, ei riistohinnoittelematonta tuoremaitoa, ei kermaa, ei kahvia, ei voita, ei juustoa joka ei ole sulatejuustoa, ei makkaraa joka ei maistu esanssikarkille, ei minkäänlaista englanninkielistä luettavaa, ei elokuvia jotka eivät joko ole pliisuja piirrettyjä tahi kiinalaisia historiallisia eepoksia ja teinityttöjen tunne-elämälle suunnattuja rakkauskertomuksia, ei kelvollista valkoviiniä, ei hyvää suklaata..

[vetää henkeä]

… ei minkäänlaista palvelukulttuuria, ei jonotustaitoja, ei liikennekuria eikä varsinkaan ennakoitavuutta, ei ainoankaan vieraan kielen taitoa, ei sarkasmia, ei lämpöeristeitä, ei yli koon 38 naistenkenkiä, ei lasten sukkahousuja, ei kumisaappaita, ei vessapapereita kestävää viemäriverkostoa, ei talouspaperirullia, ei kauniita astioita, ei liinavaatteita joissa ei ole pieniä pastellikukkia…

Jos jotain hyvää on sanottava, niin totta puhuen olen aika yllättynyt että ehdin asua täällä näinkin kauan ennen heilurin keikahtamista tähän laitaan.

Kuvassa tuk-tuk-kuski pitämässä siestaa Phnom Penhissä. Niisk. Tuk-tukeilla oli niin kätevä siirtyä paikasta toiseen.

Reissu oli kuitenkin hyvin intensiivinen ja ennen kaikkea miellyttävä. Ymmärtäähän sen: kun vierailu oli yllättävä ja harvinainen, aika monet ystävät näkivät ylimääräistä vaivaa päästäkseen tapaamaan minua. Päivisin oli lounastreffejä ja iltaisin vierailuja pubeissa sekä kodeissa; ei siinä ehtinyt kamalasti pysähtyä, ei silloinkaan kun Keski-Suomeen matkalla olleesta autosta pimahti tuulilasinpyyhkinten moottori Mäntsälän kohdalla ja ooppeli vaihtui taksiin, pariin bussiin sekä jokuseen asemaravintolaan.

Paluumatkalla kone oli täynnä (toisin kuin menomatkalla); ennen kaikkea kone tuntui pursuavan kiljuvia kiinalaisia vauvoja. Ylipainoista laukkua oli haastavaa raahata miljoonissa portaissa (aikamoinen neronleimaus matkustaa Shanghaissa Pudongin lentoasemalta rautatieasemalle Maglevilla ja kahdella metrolla mukavan ja kohtuuhintaisen taksin sijaan) ja vielä Nanjingissa jämähdin liikenneruuhkaan (kun viisastuneena valitsin taksin niiden miljoonien portaiden päästä löytyvän metron sijaan).

Eilen näin kuitenkin paikallisia ystäviä harvinaisen hyväntuulisissa merkeissä ja tänään aikaerorasitus on alkanut helpottaa. Kyllä se tästä. Edessä on sentään elämän ensimmäinen kiinalainen uusivuosi Kiinassa, niin, ja ensi viikon lopussa uusi reissu sinne Shanghain lentoasemalle. Silloin otamme kyllä taksin, vaikka päämääränä onkin vain lentokenttähotelli ennen varhaisaamun lentoa Phnom Penhiin. Loma, loma!

Myönnän, että synkeämmällä tekosyylläkin pykäisty Suomen-reissu on kuitenkin mukava asia, joskin arvelen vollottavani silmät punaisena koko menolennon perhettäni ikävöiden. Minulla on aika lyhyt ja huono track record näissä eroasioissa, ja nyt taitaa tulla uusi ennätys yksinolosta. Tai no en minä tietenkään siellä yksin ole vaan toivottavasti monenlaisten sukulaisten ja kavereiden seurassa, mutta kuitenkin.

Vaan silti; Suomi. Talvella. Kyllä minä lunta kaipaan, mutta vain ihan vähäsen. Sellaisen viikon verran. Saa nähdä, onko sitä Keski-Suomeen siunaantunut. Helsinkiin nyt ei varmasti ole. Ja jos söisi ruisleipää. Ja joisi jotain pale alea.

Yhtä en kaipaa lainkaan: pimeyttä. Muistan lähestulkoon joka päivä kiittää onneani siitä, että täällä päivät ovat nyt kymmentuntisia ja aurinko paistaa käytännössä joka päivä. On ihanaa, että on valoisaa kun herään. On ihanaa, että on valoisaa kun haen lapset päiväkodista. On valoisaa aina, kun minulla on asiaa ulos.

Kun pimeys siinä iltakuuden maissa tulee, olenkin yhtäkkiä kovin väsynyt. Melko säännönmukaisesti nukahdan ihan vahingossa siinä vaiheessa hetkeksi sohvalle ja herään tunnin kuluttua virkeänä ja hyvinvoivana. Mitä siitä tulisi, jos tarvitsisi muutaman tunnin päiväunet joka päivä siinä kahden kolmen maissa?

Toivottavasti hautajaiset, aikaerorasitus ja käsittämätön pimeys eivät käy liikaa voimille vaan osaan jopa nauttia synnyinmaastani.

Lehden uutinen nyt ei tietenkään kerro koko totuutta siitä, millä tavalla rekisteröitymisvaatimuksiin suhtaudutaan – enemmänkin kritiikkiä varmasti netin syövereistä löytyy. Julki on nyt tuotu vain huoli siitä, etteivät mikroblogisivustot kykene suojaamaan näitä henkilötietoja hakkereilta; se, että hallituksella on kätevästi lista netissä mielipiteistään esittävistä henkilöistä, ei ole ainakaan julkinen murhe.

Ja kun pelkona ovat vain hakkerit, uhkaavat käyttäjät lopettaa moisten palveluiden käytön kokonaan. Mikä ei varmasti hallitusta erityisemmin sureta; vainoharhaisempi voisi jopa väittää tämän olevan yksi tavoitteista.

Eihän kiinalainen internetsensuuri ole enää kenellekään mikään uutinen. Se on kuitenkin pelottavaa erityisesti siksi, että se on niin helppo unohtaa. Kyse on pienistä asioista, jotka voi vallan hyvin sulkea pois tietoisuudestaan.

Yksi valvontakulttuurin kukkanen tuli vastaan, kun lähetin postipaketin Suomeen. Olin pakannut tavarat siististi ja teipannut laatikon kiinni – turhaan. Postissa paketti nimittäin avattiin ja kaikki tavarat syynättiin tarkkaan ennen kuin minulle myytiin postimerkki ja paketti huolittiin lähetettäväksi. Naureskellessani kiinalaiselle tuttavalle käytännön omituisuudesta tuttava hämmästyi: miten muuten posti voisi varmistaa, ettei paketissa ole huumeita, räjähteitä tai muuta vaarallista ja laitonta? Niin, mitenpä muutenkaan. Ja lähtihän se minunkin vaaraton pakettini syynäyksen jälkeen turvallisesti matkaan.

Eniten tässä siis kylmää se havainto, että aika rajutkaan yksityisyydenloukkaukset eivät oikeasti vaikuta enemmistön elämään. Kiina saattaa olla ulkopuolelta tarkasteltuna mörkö, mutta täällä eläminen on jokseenkin samanlaista arkea kuin missä tahansa muuallakin. Ilman VPN:ää täällä ei voi käyttää Twitteriä, mutta sitä varten onkin Weibo. Youtubeen ei pääse käsiksi, mutta Youkusta löytyykin enemmän kiinankielistä materiaalia. Ja kuka kaipaa Facebookia, kun on Renren?

Sitä jotenkin toivoisi, että Suomessa ja muissa länsimaissa ihmiset osaisivat pitää pintansa ja torjua moiset mielivaltaiset rajoitukset. Mutta kun näkee miten vähän sellaiset vaikuttavat tavallisten ihmisten elämään, murenee usko kriittisen massan syntymiseen. Aktivisteja on lopulta niin vähän, eivätkä heidän ongelmansa ole meidän ongelmiamme. Eivät ainakaan vielä.

(Kuvasta: niin, kyllä myös tänne päin tulevaa postia tarkastetaan pistokokeilla. Kertovat sentään tapahtuneesta sujauttamalla tällaisen lapun laatikon sisälle!)

Jonkin aikaa saatoin kuunnella sydän väpättäen, kuinka suloisesti fiksut pienokaiseni osaavat sekoittaa suomen ja saksan joukkoon kiinalaisia fraaseja. Lausunta oli välillä vähän hupsua, mutta kyllä ne sieltä pystyi tunnistamaan. Mutta nyt minun pitää erikseen pyytää kuopusta kääntämään, jos haluan tietää mitä leikki koskee. Ja kun ne huomaavat ettei äiti ymmärrä, on tietenkin entistä hauskempi vähentää niitä kahta vanhaa ja tylsää kieltä ja käyttää sitä uutta ja jännittävää.

Eipä sillä, kyllä tämä omakin kiina on kehittynyt viime aikoina hieman paremmin. Yksityisopettajamme vaihtui, ja tämä nykyinen pelkää ulkomaalaisia selvästi edellistä vähemmän. Mukavia opiskelijaneitosia kyllä molemmat, mutta jos nostaa hyvin maksavan ulkomaalaisen Asiakas On Aina Oikeassa -jalustalle, on sinne vähän vaikea työntää enää oppia. Vaatii näemmä hieman enemmän munaa todeta, että ei se kuule mennyt tälläkään kerralla oikein, sanopas uudestaan.

Osaan jopa kotiin tullessa selittää taksikuskille mihin haluan, ilman paperilappuja, kiinaksi. Kun olen vieläpä viimein tainnut oppia kumpi olikaan oikea ja kumpi vasen, pääsen nykyään huomattavasti lähemmäs kotia kuin ennen.

Vaan voi kun voisi oppia kuin lapset.

Verohallinto. Olen suhtautunut vero.fi-verkkosivustoon varsin kaksijakoisesti: sinänsä valtiolliseksi elimeksi sivustolta löytyy harvinaisen paljon hyödyllistä tietoa. Toisaalta sivustolta löytyy harvinaisen paljon tietoa, joten juuri sen minun sillä hetkellä tarvitsemani tiedonjyväsen esiinkaiveluun voi hyvinkin kuluttaa puoli työpäivää. Mutta tämä nyt on vain pientä napinaa; ne tiedot nyt kuitenkin yleisesti ottaen ovat siellä.

Mutta annas olla, kun jokin erityistapaus ei sivulta löydykään (yritäpäs itse siirtyä kk-palkkaisesta normityöläisestä a) freelanceriksi b) EU:n ulkopuolelle c) väliaikaisesti) vaan verovirkailijaan pitäisi ottaa yhteyttä. Sähköpostiosoite? Ehei. Ota yhteyttä -lomake? Ehei. No, onneksi jokainen kansalainen saa sentään kirjautua sisään omiin verotietoihinsa, joten sieltä varmasti löytyy verkkopankin postin kaltainen yhteydenottokeino? Ehei.

Voi lähettää vaikka kirjeen – se vie Kiinasta perille vain kaksi kuukautta! Tai sitten voi soittaa virka-aikana – sääli, ettei ainakaan meidän kiinalaisista kännykkäliittymistämme voi soittaa ulkomaisiin numeroihin. Osoitteenmuutoksen (joka ei vastoin ennakko-odotuksia siirtynytkään maistraatilta verokarhulle) voi sentään lähettää faksilla – jollainen pienen hakemisen ja kummastuneiden katseiden jälkeen löytyi lopulta isosta hotellista. Se faksinumero piti toki keksiä lähinnä omasta päästä, koska tietenkään sillä faksin käyttöön ohjaavalla sivustolla ei sentään kerrota mihin numeroon viesti kannattaa lähettää.

Toimitusajat. Kiinassa lähes kaupalla kuin kaupalla on maksuton tai edullinen kotiinkuljetus; kivahan se on. Mutta kun tilaan Shanghaista ruisjauhoja, juustoa ja muita välttämättömyyksiä, ilmoittavat he tänä iltana toimittavansa tuotteet huomenna klo 13-15. Klo 13-15? Eivätkö ihmiset tee täällä töitä? Jopa minun kaltaiseni lusmu on juuri tuohon aikaan hakemassa lapsia päiväkodista, tai no huomenna ilmeisesti ei. Pitänee tyhjentää kalenteri koko iltapäiväksi, sillä toistaiseksi yksikään kauppa ei ole oikeasti noudattanut etukäteen sovittua aikataulua vaan tullut milloin sattuu. Yleensä myöhässä.

Yle Areena. Mikä siinä on, ettei mitään koskaan voi katsoa pätkimättä? En muista katsoneeni Areenalta yhtään lähetystä ongelmitta Suomessakaan. Vai olenko se vain minä? Pari tuntia kättelyä muuttuu äkkiä kolmeksi, kun välissä on liian paljon taukoja. Kansa vaatii mekkoja tauotta!

Kananmunalliset reseptit / salmonellalliset kananmunat. Miksi kaikissa kivoimmissa resepteissä lopputulos sisältää raakaa tai kehnosti kypsennettyä kananmunaa? Jotkut meistä asuvat maissa, jossa kypsentämättömistä kananmunista tulee iso pipi. Vaadin kananmunattoman pikeeriohjeen!

Liipasinherkät hissit. Kiinalaisia moititaan usein käytöstapojen puutteesta, kun väki rynnii estottomasti kyynärpäitä käyttäen toistensa päälle ehtiäkseen sisälle metroon tai hissiin, mieluiten ennen kuin ulos pyrkivät ovat kerinneet poistua oviaukosta. Tästä ei kuitenkaan käy syyttäminen vain huomaavaisuuden puutetta, vaan kiinalaisia hissejä*: niiden ovet nimittäin sulkeutuvat sillä punaisella sekunnilla kuin viimeinen ulostautuja on vetäissyt takkinsa helman oven raosta. Ihan oikeasti; monen monituista hissiä on mennyt nenän edestä, kun olen sattunut seisomaan vain 30 sentin päässä aukosta enkä tismalleen oven välissä ihmisten poistuessa.

Käyttäydy siinä sitten kohteliaasti, kun arvon insinöörien mielestä hissikyydin voi ansaita vain telomalla pari kanssakulkijaa. Kyllä minua taas katsotaan rumasti kun tulen näine tapoineni takaisin Suomeen joku päivä.

*Valitettavasti tämä koskee myös mm. Koneen hissejä – mainiosti on onnistuttu lokalisoimaan nekin tuotteet.

Itsenäisyyspäivän viettoakaan ei voisi kuvitella jättävänsä välistä. Kun Ikeasta vielä sattui löytymään marsipaania enkä siis vieläkään joutunut opettelemaan sen valmistusta, oli itsenäisyyspäivän kakkukin helppo leipoa.

Vuosikausia olen valitellut perinteisen isänmaallisuuden puutettani, ja taisinpa joskus veikata orastavan patrioottisuuden nousevan pienessä internatsionaalissa mielessäni luultavasti vain jossain kaukana kotoa. Osuin näemmä oikeaan: olen saanut itseni ajoittain kiinni suorastaan ylimielisestä ja vähintäänkin puusilmäisestä suomalaisuuden hehkutuksesta. Pitäisi ehkä osata olla diplomaattisempi, mutta kun nyt vain satun olemaan niin pirun ylpeä maastani suurimman osan aikaa.

Ei kai ole niin vaarallista, vaikka vähän liioittelenkin kaikkien suomalaisten yleissivistystä, koulutustasoa, kielitaitoa, vapaamielisyyttä, tasa-arvoisuutta ja tervejärkisyyttä? Ei se saa olla vain ranskalaisten yksinoikeus.