Elämän määrittelemättömyydestä

On omituista huomata elävänsä elämäänsä tietämättä onko tyytyväinen vai ei. Sellainen on kuitenkin ollut olotilani oikeastaan siitä asti kun koti-ikävä alkoi vaivata. Joukossa on ollut hyvin huonoja päiviä (”minun on pakko päästä täältä pois pian tai menetän järkeni ja tarvitsen vuosikausien terapiaa kokemuksesta toipumiseen) ja oikein hyviä päiviä (”allani aukeaa jännittävä kaupunki, minulla on kiinnostava työ, lapsille on entistä enemmän aikaa ja rahatilannekin on ihan jees”), mutta lähinnä päivät ovat olleet päättämättömiä (”eihän tässä sinänsä ole mitään valittamista, pikkuisen omituista täällä kaikki kyllä on enkä vieläkään tunne oikein ketään mutta kyllähän tässä tietenkin koko ajan tutustuu uusiin naamoihin ja ruokaakin on oppinut syömään ja säätila on ihan jees mutta kyllä sinistä taivasta on kovasti ikävä ja vahvoja juustoja vaikka nämä mitkälie riisipallukat kyllä ovat todella hyviä myös ja tietenkin halpoja).

Luulen, että joudun vain päättämään olevani tyytyväinen, jos sellaisen otan tavoitteekseni. Myönteistä on tietenkin se, että osallistuttuani pahaa-aavistamattomana nyybienä johonkin ulkomaalaisten syöminki- ja juominkitapahtumaan päädyin ilmeisesti jonkinlaisen epämääräisen taidekollektiivisalakerhon uudeksi jäseneksi. Mitä se tarkoittaa, en oikein tiedä, mutta ainakin oletan sen merkitsevän sitä, etten voi enää väittää olevani yksin. Sitä paitsi sain huomata, ettei tutustuminen välttämättä edellytäkään koko smalltalk-rutiinin läpikäyntiä (edes jenkkien kanssa), vaan ihan hyvinhän aikuiset ihmiset voivat heti aluksi puhua uskonnoista, vaihtoehtoisista todellisuuksista, ihmissuhteista ja yhteiskunnan tilasta; kyllä ne pikkufaktat tulevat siinä ohessa suoritettua ihan itsestään.

Muksutkaan eivät kiukuttele ensiviikkojen tavoin, vaan tuntuvat löytäneensä oman lokeronsa. Se lokero onkin sitten iso ja joustava, kun minä ja kotifasisti näymme olevan täällä päin maailmaa ainoat ihmiset, jotka osaavat sanoa lapsille ei. Nimimerkillä Lauantaina lapsenlikka vei lapset hammaspesun ja sängyn sijaan ensin pikaruokalaan jäätelölle ja sitten taksilla kauppakeskukseen (ihan kuin niitä ei olisi kävelymatkan päässä tusinan verran) ostamaan piirustustarvikkeita, ”kun ne niin halusivat enkä minä niitä pystynyt estämäänkään”.

Oma lokeroni ei ole ihan vielä muotoutunut, joten levoton olo jatkuu. Löytyyköhän paikka kahdessa vuodessa lainkaan?

About Angina

Angina on sosiologisesti epänormaali kahden pikkutytön äiti, ulkosuomalainen Sveitsissä, vapaa kirjoittaja, wannabe-sarjakuvatehtailija ja satunnainen akryylimaalari. Mitä muuta elämään kuuluu, riippuu tietenkin hetkestä.

3 comments

  1. Koti-ikavaa en oikein osaa potea, mutta sama lokerottomuus on vaivannut taman ensimmaisen Kiinan vuoden ajan. Meille elamantilanteet ovat hyvin erilaiset ja minulla lokeron puuttumiseen syyna lienee vaihto-opiskeluaika jolloin muut opiskelijat tulivat ja lahtivat nopeasti. Toivottavasti uudella yliopistolla odottaa minua sopiva kolo johon sovin, ja josta loytyy samanhenkisia ihmisia.

    Itse mietin sita miten oma lokero loytyy Kiinassa, jos tanne paattaa oikeasti jaada pitkaksi aikaa. Milta tuntuu kun itse aina jaa, mutta muut tulevat ja menevat edelleen vuosienkin jalkeen?

  2. Milja

    Siis herranjumala: millä kielellä N ja M oikein muka pomottaa lastenhoitajaa? Mitä niistä vielä tuleekaan, jos noin pieninä kurvailevat jo siellä taksilla =D. Tulee mieleen rikkaat julkkisprinsessat.

  3. Sara: Joo, mä luulen että ylipäänsä ulkomaalaisena lokeron löytyminen voi olla vaikeaa, kun tulee jotenkin luonnostaan päädyttyä muiden ulkomaalaisten seuraan, eivätkä ne yleensä ole keskimäärin kovin paikoillaan pysyvää sakkia. Toisaalta kun minulla itsellänikin on kuitenkin koko ajan toinen jalka välillä vähän missä sattuu (”mihin sitä menisi kahden vuoden päästä, olisko se aiemmin tyrkyllä pyörinyt Australia, tai toisaalta kyllä Saksakin olis aika jees, vai olisko silloin aika asettua taas Suomeen kun tuo esikoinen menee juuri silloin kouluunkin”), niin tuntuu ettei täällä uskalla edes kaivaa itseään kovin syvään koloon kun kohta sieltä kuitenkin pitää taas kiivetä ylös ja lähteä.

    Milja: No se kieli minuakin tässä hämää. Lapsenlikka osaa kyllä jonkin verran saksaa, mutta olen aika varma että taksi oli silti hänen ideansa, ei lasten. Toisaalta täällä taksilla kulkeminen on jotain ihan muuta kuin Suomessa, kun kaupungin sisällä pääsee ihan minne tahansa 1-2 eurolla. Ja ihan kuin se ei jo olisi mitätön meno, kotifasistin pomo on käskenyt meidän kiikuttaa kaikki taksikuitit yliopistolle, jossa ne sitten korvataan meille täysimääräisesti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: