Juhannuksesta, mukavuusalueesta ja kodista

Vaikka luulisi suomalaisten juhlapyhien menevän huomaamatta ohi täällä Kiinassa, olin hyvinkin tietoinen juhannuksen lähestymisestä. Kyllähän se suretti, ettei tänä vuonna päässytkään viettämään juhlaa perinteiseen tapaan omalla kesämökillä puhtaan rauhallisen järven rannalla. Naamakirjassa ihmiset suunnittelivat omia, epäilemättä epärealistisen idealisoituja, maagisia keskikesän hetkiään, joten kateus alkoi hiipiä pieneen sieluun.

Maa alkoi polttaa jalkojen alla niin pahasti, että meninkin sitten keskiviikkoiltana varaamaan torstaiksi hotellin ja junaliput kolmen vuorokauden Shanghain-pistäytymistä varten. Tätä päätöstä edelsi kuitenkin useiden tuntien tuskainen jahkailu: pitääkö tässä nyt muka välittää jostain suomalaisesta lomasta, onko tässä nyt mitään järkeä lähteä näin äkkiä, eikös tätä voisi nyt suunnitella vähän enemmän, kannattaisiko nyt kuitenkin pitää loma joskus myöhemmin ja mennä jonnekin kauemmas, mitä sitä nyt hötkyilemään.

Sanalla sanoen: vaikka Kiinaan muuton yhtenä motiivina oli rutiinien kaataminen ja mukavuusalueen ulkopuolelle loikkaaminen, äkkiä ne rutiinit ja mukavuusalueet rakentuvat siellä uudessakin maassa. Vaikka Nanjing kuulostaisi kuinka eksoottiselta seikkailulta, valtaosa siitä on kuitenkin heräämistä samaan aikaan, saman aamupuuron keittoa, samojen nettisivujen avaamista, samojen töiden tekoa, samassa ruokakaupassa käymistä, samojen elintarvikkeiden ostoa. Ja vaikka yrittääkin syödä ulkona muutaman kerran viikossa ja useimmiten eri paikassa, on se ravintolaan lähtökin jo jonkinlainen rutiini.

Mitä tulee mukavuusalueisiin, on se vieraassa maassa eittämättä pienempi. Mikä ei valitettavasti tarkoita sitä, etteikö siihen silti voisi jämähtää. Itselläni on melkoisen suuri taipumus viipyillä mukavuusalueella. Ja juu, tiedän, sehän on jo mukavuusalueen määritelmä – mutta ehkä uskon oman taipumukseni olevan jopa keskimääräistä voimakkaamman. Koenkin koko ajan jonkinlaiseksi velvollisuudekseni yrittää viikoittain tehdä tietoisesti jotain uutta, jotain vähän pelottavaakin. Jotain, jonka sijaan mieluummin makaisin sohvalla katsomassa NCISsiä. Toistaiseksi jokainen yritys on nimittäin ollut palkitseva.

Ex tempore -Shanghai oli yksi tällainen palkitseva kokemus, mutta hieman yllättävällä tavalla. Kyllä, oli mukava päästä tekemään jotain muuta jossain muussa ympäristössä, mutta yllättäen paras seuraus olikin kotiinpaluun tunne: olimme nyt ensimmäistä kertaa matkalla Nanjingista käsin, ja ensimmäistä kertaa palatessamme Nanjing todella tuntui kodilta. Paikalta, jonka tuntee paremmin kuin muun ympäristön. Me kiharapäät osasimme juna-asemalla vilauttaa ammattilaisen elkein metrokorttiamme kotiin palatessamme, kun kiinalaisturistit parveilivat ihmetellen mistä niitä lippuja saa. Me tiesimme kotiasemalla (kaupungin vilkkaimmalla asemalla!) mistä liukuportaista nousta ja mistä exitistä ulostautua, kun kiinalaisturistit poukkoilivat ja etsivät opasteita.

Koti löytyy kummallisista paikoista.

(Kuvassa kiinalainen Shanghaissa tekemässä sitä mitä kiinalaiset yleensä tekevät kiharapäitä nähdessään.)

About Angina

Angina on sosiologisesti epänormaali kahden pikkutytön äiti, ulkosuomalainen Sveitsissä, vapaa kirjoittaja, wannabe-sarjakuvatehtailija ja satunnainen akryylimaalari. Mitä muuta elämään kuuluu, riippuu tietenkin hetkestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: