Jokin aika sitten nalkutin yksityisyyden puutteesta, mutta kyllä silläkin kolikolla on valoisampi puolensa. Vaikka meidän tylsä länsimaalainen perheemme pitää oven kiinni ja lukittuna, eivät kiinalaiset naapurimme sellaista harrasta. (Se siitä kiinalainenkotionyksityinenjatabu-uskomuksesta.) Eikä meidänkään ovemme itse asiassa ole koskaan lukossa ja harvoin kiinnikään Ayin vahtivuoron aikana.
Tämän ovat myös alamittaisemme huomanneet, ja he ovatkin nopeasti ottaneet tilan haltuunsa. Ipanat tapaavat marssia muina tyttöinä eri naapureiden ovista sisään, istua sohvalle ja alkaa katsoa televisiota. Ilmeisesti vaaleiden kiharapäiden röyhkeys ei pahemmin naapureita häiritse, sillä neidit palaavat kotiin yleensä taskut täynnä karkkia, pähkinöitä, siemeniä tai hedelmiä. Tytöt tuntevatkin jo kaikki naapurit omasta kerroksestamme, kun taas me pidättyväiset aikuiset emme juuri jutun juurta ole keksineet kielimuuriin vedoten.
Romantisoidut lapsuusmuistoni nousevat pintaan jälkikasvun menoa katsellessa: juuri tuollaistahan se oli silloin 80-luvulla pikkukaupungissa Suomessakin! Jotain, joka sittemmin katosi eikä ole Helsingistä enää löytynyt. On vastakkainasettelu vuosikymmenten takaisten suomalaispikkukaupunkien ja nykypäivän pääkaupungin välillä todenmukainen tai ei, olen kuitenkin haltioissani katsellessani mukuloiden menoa. Ainakin nyt, täällä, on muksuillani rohkeutta ja tilaa kulkea. Vaikka sitten vain yhden tornitalon yhdessä kerroksessa.
(Ja kyllä, tiedän toki mikä lapsia motivoi vaeltamaan: kotona ei saa töllöttää telkkaa eikä syödä karkkia.)
