Kuulumisesta

Viime aikoina olen puolihuolissani pohdiskellut, jälleen kerran, identiteettiäni ja etenkin sen tulevaisuutta. Tai ei, ei ehkä identiteettiä, vaan ennemminkin johonkin kuulumisen tunnetta.

Minullahan on jo luonnostaan varsin vahva taipumus pitää hajurakoa kaikenlaisiin ryhmiin, joihin muut minut saattaisivat liittää. Nörttijoukossa kuulutan humanistista taustaani, humanistiseurassa fyysikkotaustaani, kaikenlaisissa poliittisissa ympäristöissä kaikenlaista vastarannankiiskeyttäni, perhetapahtumissa epä-äidillisyyttäni, villien sinkkujen joukossa pullantuoksuista arkeani, pasifistien joukossa asehulluuttani, fasistien joukossa hippeyttäni, miesten joukossa naiseuttani, naisten joukossa mieheyttäni.

Johonkin ihmisen kuitenkin pitää kuulua, ja kai se henkinen koti on aina varkain jostain hetkittäin löytynytkin. Nyt kotimaan jäätyä taakse alan kuitenkin pelätä jonkinlaisen näkymättömän ja tiedostamattoman siteen katkeamista. En koskaan pitänyt itseäni erityisen suomalaisena ja kansallishenkisenä, mutta pelkään huomaavani sen olemassaolon vasta kadotettuani sen.

Yksi syy pelolleni on kotimaan tämänhetkinen ilmapiiri: vielä pari vuotta sitten jaksoin innostua poliittisesta vastakkainasettelusta, ruokkia sitä omalta pieneltä osaltani jonkinlaista katarsista odotellessa. Kuvitelmani oli, että katarsiksen myötä ihmiset huomaisivat mustavalkoisuuden naurettavuuden ja oppisivat puhumaan yhdessä, katsomaan asioita toistensa vinkkelistä. Sen sijaan kaikki näyttää vain menevän entistä pahempaan suuntaan, ja Norjan tapahtumien jälkeen kaikesta on tullut pelkkää vihapuhetta, vihapuheen torjumista, vihapuheen torjumisen kritisointia ja kriitikoiden kritisointia.

En haluaisi kadottaa otettani Suomesta, mutten enää haluaisi lukea yhtään uutista kotimaasta. Ne eivät puhu minulle tahi minusta.

Entä sitten tämä uusi maa, uusi ihmeellinen Kiina? Se on houkutteleva, se on ihmeellinen, se on pelottava, se on käsittämätön. En elättele minkäänlaisia kuvitelmia siitä, että voisin ikinä sisäistää tämän maan olemuksen. Kaikki tuntuu olevan niin täynnä mielettömiä ristiriitoja, enkä osaa muodostaa kuvaa tästä valtavasta yhteiskunnasta. Se käsittämättömän pitkä henkisen kulttuurin historia, se tavattoman raadollinen ahneus ja pinnallisuus. Se loputtoman vahva usko tulevaisuuteen, se väsyneen kyyninen epäluottamus muihin ihmisiin.

Tällaisen oksymoronimaan luulisikin sopivan kaltaiselleni kameleontille, joka ei osaa päättää kuka olisi ja kenen lippua kantaisi. Mutta koen itseni ikuiseksi ulkopuoliseksi – minusta ei voi koskaan tulla kiinalaista, nämä ihmiset ovat jotain ihan eri painosta. Voin katsoa, ihailla ja kauhistella, mutten liittyä.

Mihin sitä pieni ihminen enää osaisi kuulua?

Täysin offtopiccina video, jota olen pitkästä aikaa kuunnellut tänään uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Tuohon on vaikea väsyä.

About Angina

Angina on sosiologisesti epänormaali kahden pikkutytön äiti, ulkosuomalainen Sveitsissä, vapaa kirjoittaja, wannabe-sarjakuvatehtailija ja satunnainen akryylimaalari. Mitä muuta elämään kuuluu, riippuu tietenkin hetkestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: