Avoimuudesta ja sen puutteesta

Kiinalainen suhtautuminen kaikenlaiseen avoimuuteen tekee välillä paikallisten haastattelemisesta kovin turhauttavaa. Yhteiskunnassa, jossa postin syynääminen on täysin hyväksyttyä toimintaa, tuntuu kaikki julkisuus olevan varmuuden vuoksi kiellettyä ellei sitä erikseen sallita.

Kun haluan ostaa vaikkapa uuden läppärin ja yritän näpätä elektroniikkakaupassa valokuvaa hintalapustani kääntääkseni myöhemmin rauhassa sanakirjan kanssa kaikki lapussa mainitut ominaisuudet ja vertaillakseni hintaa muiden kauppojen vastaaviin, ryntää myyjätär paikalle heti kieltämään valokuvauksen. Samaten kuvasin kerran erästä rakenteilla olevaa pilvenpiirtäjää, kunnes aseistettu mies ryntäsi keskeyttämään hämärät puuhani: minun ja pilvenpiirtäjän välissä oli jokin hallintorakennus, joka olisi vaikka vahingossa saattanut joutua mukaan kuvaan. (Näytin vartijasedälle ottamani kuvat ja hän jätti minut rauhaan varmistettuaan, ettei tärkeä tönö ollut joutunut mukaan.)

Kauppareittini varrella naapuritalon julkisivuremontti on levinnyt epävirallisesti jalkakäytävälle asti; tänään ohi kulkiessani ajattelin, että noista ympäriinsä lojuvista lasiseinistä ja teräsrakenteista saisi aika hienoja valokuvia. Kunnes tajusin, että minut häädettäisiin varmasti paikalta jos kaivaisin kameran esiin. Kaiken sen rojun keskellä saa kuka tahansa koikkaroida mielin määrin, mutta pysyvää todistetta niistä ei jälkipolville varmasti saisi jättää.

Ymmärtäisihän sen, jos kyse olisi jostain puolueelle ikävästä asiasta. Käsitän hyvinkin, että se Imperialistisen Lännen uskonnollisia rituaaleja valvova puoluevirkailija ei halua kertoa työstään omalla nimellään, mutta mikä siinä on, ettei uudesta hienosta metroverkostosta vastaavan rakennusfirman työmaajohtaja salli minun siteerata isänmaallisia kehuja hänen omalla nimellään?

Salamyhkäisyys ei kuitenkaan ole rikkumatonta. Ensinnäkin  kaikenlaiset räätälit, polkupyöränkorjaajat, hanslankarit ja muut pienipalkkaiset yrittäjät ja normityöläiset kertovat elämästään ja ajatuksistaan hämmentävänkin avomielisesti, omalla nimellään. Heillä ei liene niin paljon menetettävää kuin uraa tehneillä tai valtiolta palkkansa saavilla.

Toisaalta nekin, jotka kieltävät nimensä käytön, kuitenkin mielellään puhuvat. Tarinoita saa helposti irti kaikista haastateltavista; lähes poikkeuksetta he ovat vain otettuja, että joku on heistä kiinnostunut. Luultavasti yleisimmin haastatteluissa kuulemani lausahdus on ”oikeastaan en saisi päästää tänne ulkopuolisia, mutta…”

Mutta ei, sitä nimeä ei sitten laiteta julki. Eikä työpaikkaa. Eikä missään nimessä valokuvaa, ei edes mitään geneeristä! Ja jos mainitsisit ammatinkin vain ihan ympäripyöreästi, jookos.

Onneksi minulla on nykyään käytössä tulkki, jolta löytyy ihmistaitoja. Kun sen työmaajohtajan kanssa istui tovin juoden teetä ja vaihdellen kohteliaisuuksia, alkoi käyntikortti sittenkin löytyä pöytälaatikosta. Mutta ei sitten yrityksen nimeä, jookos.

Artikkelin kuvitus on Puolueen Virallisesti Hyväksymä eikä sisällä viittauksia hallintorakennuksiin tai pornografiaan.

About Angina

Angina on sosiologisesti epänormaali kahden pikkutytön äiti, ulkosuomalainen Sveitsissä, vapaa kirjoittaja, wannabe-sarjakuvatehtailija ja satunnainen akryylimaalari. Mitä muuta elämään kuuluu, riippuu tietenkin hetkestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: