Viime sunnuntaina Nanjingissa oli apokalyptisen huono ilmanlaatu. En minä tiedä mitä täällä ilmassa leijui, mutta näkyvyys oli kilometrin luokkaa (ks. oheinen parvekkeeltamme otettu kuva) ja maailma oli vedetty seepia-filtterin läpi aamusta iltaan. Toki sinapinruskeasta hämärästä oli jotain iloakin: saimme nukkua lähes puoleenpäivään, kun ipanat eivät uskaltaneet tulla herättämään meitä. Luulivat keskipäivääkin yöksi ja arvelivat vanhempien kilahtavan, jos heidän päälleen menee moiseen kellonaikaan hyppimään. Hyvin opetettuja muksuja meillä.
Nanjingissa ei valitettavasti ole mitään Pekingin USA-suurlähetystön kaltaista tahoa, joka tiedottaisi ilmanlaadusta reaaliaikaisesti ja jokseenkin totuudenmukaisesti. Jotenkin kuitenkin arvelen, että se parinkymmenen kilometrin pyörälenkki juuri silloin sunnuntaina ei ehkä ollut ideoista parhaimpia – mutta ainakin kaduilla oli tilaa.
Jonkinlaista empiiristieteellistä tukea mutuhavainnot kuitenkin saivat, kun perheen ilmastotutkija meni maanantaiaamuna mittausasemalle tarkistamaan aerosolivempeleittensä tilan. Tiltissä olivat ja moskaa täynnä, sellaisetkin laitteet joiden ei kuulemma pitäisi ilman epäpuhtauksista piitata ja joita ei siksi ole edes suunniteltu avattavaksi ja puhdistettavaksi.
Köh. Köh.
