Koti-ikävästä, kyllästymisestä ja ennen kaikkea pienistä mustapäisistä ihmisistä

Juuri nyt on se vaihe expatkaaressa, ettei nykyinen kotipaikka nappaa sitten yhtään. Oikeastaan tätä on jatkunut Euroopan-lomasta asti; tunne vain hautautui jetlagin ja maalausmanian alle ja näkyy vasta nyt muun kuohunnan tasoittuessa.

Sama ilmiö, joskin hieman lievempänä, tuli viime tammikuisen Suomen-vierailun jälkeen. Lomailu kotimaassa nostaa koti-ikävän pintaan ja muistuttaa kaikesta siitä, mitä Kiinassa ei ole. Päällimmäisenä nyt vaikka yhteinen kieli. En tiedä, olisiko paluu tänne helpompi, jos kiinantaidot olisivat paremmat. Jos voisi vaikkapa kaupassa kysyä, mistä hyllystä löytyy leivinpaperia. Joskin kielitaito ei ehkä estäisi sitä, että pienessä paikallisravintolassa ruokaillessa jokaista puikollista tuijottaa pöydän ympärille kerääntynyt utelias yleisö. Tai ehkä jos osaisi sanoa niille jotain rumasti?

Jos lähestulkoon koko ensimmäinen vuosi täällä meni naama hangon keksinä ja kaikkea uutta ja erilaista ihastellessa, nyt olen se koppava ja tyly laowai joka ei ota katsekontaktia, ei vastaa hymyihin ja teeskentelee ettei ymmärrä edes yksinkertaista ”minkä ikäisiä lapsesi ovat” -kysymystä vaikka hyvänen aika kuulee sen kahden minuutin välein ulkona liikkuessaan. Siis sikäli kun ulkona tulee liikuttua; siellä kun on niitä pieniä mustapäisiä kiinalaisia, jotka törmäilevät töykeästi ja nauravat hersyvästi, kun näkevät lapsen satuttavan itsensä.

Kiina-antipatiani on jopa niin geneeristä, että olin vain huojentunut kun syyskuun lopulle suunniteltu Tokion-reissu peruuntui. Olisihan se ollut aika iso menoerä ihan tappiin vedetyssä budjetissa, mutta ei tämä ole koko totuus. Itse asiassa ei oikeastaan juuri houkuttanut käyttää rahaa vain matkustaakseen maahan, jossa on hirveästi pieniä mustapäisiä ihmisiä jotka puhuvat käsittämätöntä kieltä ja joilla on eriskummallisia tapoja.

Disclaimer: Ei, en ole koskaan käynyt Tokiossa tai missään päin Japania ja uskon kyllä että se on jotain ihan muuta kuin Kiina. Juuri nyt silmää kuitenkin hivelisivät enemmän vaikkapa ylipainoiset jenkit, olutmahaiset saksalaiset, lyhytjalkaiset suomalaiset ja aurinkoryppyiset australialaiset. Ainakaan ne eivät tarttuisi jatkuvasti tahmasormillaan lapsiini eivätkä yrittäisi itsepintaisesti käynnistää tyhjänpäiväistä keskustelua ihan väärällä kielellä.

Pekingiin kuitenkin matkataan parin viikon päästä. Jostain syystä odotan sitä innolla, vaikka siellä on melko suurella todennäköisyydellä niitä pieniä mustapäisiä kiinalaisia. Mutta se on lomaa, ja lomalla ollaan avarin mielin, joohan?

 

Kuvassa useita pieniä mustapäisiä kiinalaisia, joiden eduksi on luettava se, ettei yksikään heistä näytä tuijottavan maantienharmaapäistä valokuvaajaa.

About Angina

Angina on sosiologisesti epänormaali kahden pikkutytön äiti, ulkosuomalainen Sveitsissä, vapaa kirjoittaja, wannabe-sarjakuvatehtailija ja satunnainen akryylimaalari. Mitä muuta elämään kuuluu, riippuu tietenkin hetkestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: