Lämmöstä ja pörröisyydestä

Juuri pääsin kitisemästä, kun Kiina näytti taas kauniimpia kasvojaan. Juoni maa.

Tänään joku kohtelias kiinalainen avasi minulle pyöräkellarin oven, kun näki minun olevan tulossa kohti. Kahdesti. Kaksi eri kiinalaista. Eivät ne yleensä sellaista tee.

Kaupassa sekä sisäänkäynnin tiskin neidit että kassaneiti hymyilivät ja tervehtivät. Ja siis kiinalaiset kassaneidit eivät hymyile saati tervehdi.

Ikean ruokakaupan kassaneiti hymyili, mutta siellä ne tekevät niin useinkin. Lisäksi samainen kassaneiti smaltalkkasi hyvää englantia, mitä ne kyllä Ikeassa kokemuksen mukaan usein tekevätkin. Onhan se ilahduttavaa; sen ansiosta jaksaakin polkea sen viisi kilometriä suuntaansa ihan vain näkkileipäpaketin perässä.

Ja pahoittelen jankutusta sekä vanhojen virsien veisuuta, mutta illan pelasti lähipuisto; tuo kapitalistiskommunistisen ihmemaan hienoin aikaansaannos. Tällä kertaa siellä oli työasioita, sillä haastattelin naapurustoa lehtijuttua varten.

Toimittajan työn kannalta jonkinlainen haitta lienee se, että haastattelemaan lähteminen on mielestäni aina hiukkasen ahdistavaa. Sen verran introverttiä minusta löytyy, että ajatus ihan tuntemattomien lähestymisestä ja henkilökohtaisuuksien kyselystä on epämiellyttävä.

Kuitenkaan vastaan ei ole tullut vielä yhtään epämukavaa haastattelua, ja jälkeenpäin on aina ollut innostunut olo. Jos vaikkapa liikenteessä tai muuten anonyymissä kiinalaismassassa liikkuminen kohottaa verenpainetta, tulee yksittäisten ihmisten kanssa juttelusta aina lämpöisen pörröinen olo. Sellainen olen-yhteydessä-globaaliin-ihmisyyteen-tässä-näiden-yhteisten-tähtien-alla.

Mikähän siinä on, ettei se tieto kuitenkaan helpota sitä haastattelua edeltävää ahdistusta? Jotenkin sitä pitää aina stressata ja jopa huokaista salaa helpotuksesta kun joku sovittu haastattelu peruuntuukin viime hetkellä. Vaikka tietää että kyllä se uusinta siellä nurkan takana odottelee, vaikkei juuri tänä iltana.

Ehkä joskus vanhana ja kokeneena ei enää jännitä mitään.

 

Kuvassa opiskelijoita lounaan jälkeisellä siestalla. Kuva on otettu viime marraskuussa; ei täällä todellakaan ole vielä noin kylmää ja ruskaista.

About Angina

Angina on sosiologisesti epänormaali kahden pikkutytön äiti, ulkosuomalainen Sveitsissä, vapaa kirjoittaja, wannabe-sarjakuvatehtailija ja satunnainen akryylimaalari. Mitä muuta elämään kuuluu, riippuu tietenkin hetkestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: