Kitinästä

Lukaisin läpi viimeaikaisia postauksiani ja totesin niiden antavan hieman vääristävän kuvan todellisuudestani. Sinänsä harvakseltaan kirjoittelevana yksityisenä bloggarina en taida olla kenellekään velvollinen kuvaamaan maailmaani millään lailla todenmukaisesti; sitä paitsi napinaa on paljon hauskempi sekä kirjoittaa että lukea kuin pusipusia.

Toisaalta vieraaseen maahan kotini tehneenä koen kuitenkin moraaliseksi velvollisuudekseni esittää tämänhetkinen kotimaani hieman tasapuolisemmassa valossa.

Totuushan nimittäin on, että elämäni on täydellistä; ainakin niin täydellistä kuin elämä nyt ylipäänsä voi olla. Olen päässyt avartamaan hieman tuttuja ympyröitäni, mutta ympärilläni on kuitenkin koko ajan oma perheeni; uudesta kotimaasta on löytynyt hyviä ystäviä, niiden suomalaisten ystävien rinnalle, ei tilalle.

En joudu tekemään päivittäin töitä elantoni hankkimiseksi; sen sijaan kirjoittelen satunnaisesti lehtijuttuja pelkästään itseäni kiinnostavista aiheista. Sitäkin enemmän käytän aikaa sarjakuvaromaanini parissa; nykyään luonnostelen ja maalaan kuvia tai viilailen käsikirjoitusta päivittäin. Sellaista luksusta ei ihan joka likalla olekaan. Ja minä muistan kyllä olla siitä kiitollinen.

Nythän on niin, että täydelliseen elämään kuuluu mielestäni olennaisena osana myös kitinä. Sillä kitiseminen on kivaa.

Ja Kiina on juuri siinä mielessä täydellinen maa täydelliselle elämälle – täältä kun löytää ihan tarpeeksi kitisemistä. Koska nämä ihmiset ovat ihan pimeitä. Niillä on omituisia tapoja. Niiden kieli on ihan psykedelinen. Niiden arvot räjäyttävät pääni kognitiivisesta dissonenssista. Niitä on niin paljon.

Ja ne ovat aika rakastettavia. Ne eivät halua pahaa kenellekään (paitsi japanilaisille). Ne ovat niin tavattoman uteliaita. Ne ovat niin käsittämättömän optimistisia ja hyväntuulisia. Huutaessaankin, tai oikeastaan erityisesti silloin. Ne tekevät huutamisesta taidetta ja penkkiurheilua.

Mistä ihmeestä minä narisen, jos ja kun joskus muutan täältä pois? Ei tätä poppoota ole ihan helppo korvata.

Kuvassa solttupojat esittävät taistelutaitojaan päiväkodin kansallispäiväjuhlassa; karatea muksuna harrastaneen kotifasistin kitinän mukaan taidot olivat tosin kuulemma kyseenalaisia.

About Angina

Angina on sosiologisesti epänormaali kahden pikkutytön äiti, ulkosuomalainen Sveitsissä, vapaa kirjoittaja, wannabe-sarjakuvatehtailija ja satunnainen akryylimaalari. Mitä muuta elämään kuuluu, riippuu tietenkin hetkestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: