Omituisista, kiehtovista asioista

Kuten varmaan kaikki vähintään omasta ja vanhempiensa mielestä, olin angstinen teini. Se ei ollut erityisen kivaa, mutta oli siinä kuitenkin hyviäkin puolia: paskamainen ahdistus jalostui ajoittain jääkylmänkitkeränsuloiseksi tuskaksi, josta taas tuli ihan kelvollisia maalauksia. Tai vaikka lopputulos ei olisikaan mitään luuvrea, niin kuitenkin tunsi saavansa aikaan jotain, jolla on merkitystä. Jos ei muille niin itselle. Pään sisällä tapahtui omituisia, kiehtovia asioita.

Jossain vaiheessa masentuneesta varhaisaikuisesta tuli onnellinen aikuinen, eikä sitten enää ollut paskamaista ahdistusta jalostettavaksi yhtään minkäänlaiseen kipumuotoon. Oli lähinnä oksitosiinia ja tasaisen turvallista.

Onnellisen, turvallisen aikuisuuden myötä pään sisällä ei enää tapahtunut omituisia, kiehtovia asioita; enpä silti olisi vaihtanut takaisin ahdistukseen. Lienee luonnollista, että reaalitodellisuuden toimiessa ei päänuppi ole enää täynnä eskapismia. Mutta aina välillä tuli muisteltua kaihoisasti niitä omituisia, kiehtovia asioita. Aina sitä jotain kaipaa, vaikkei olisi varsinaisesti valittamassa.

Enpä olisi osannut arvata, millaiseksi elämä muuttuu kun pääsee hetkeksi irti entisistä rutiineista ja saa yhtäkkiä järjettömän paljon enemmän vapaa-aikaa käyttöönsä. Että vaikkei näennäisesti tuntuisi tekevän melkein mitään, tapahtuu siellä vanhassa kunnon päänupissa kuitenkin kaikenlaisia siirtymiä. Kuten vaikka sellaisia, että täysin päivittäisen perusturvallisuuden heikkenemättä sinne ilmestyy yhtäkkiä taas niitä omituisia, kiehtovia asioita. Niitä, joita ei ole kymmeneen vuoteen näkynyt.

Toistaiseksi ikä on tuonut mukanaan pelkästään hyviä asioita (ainakaan muunlaisia en ole huomioinut); niinpä omituiset, kiehtovat asiatkin ovat nyt paljon parempia. Tai siis niihin osaa suhtautua eri tavalla: Teininä ahdistus oli sitä, ettei veteen upotessaan tiennyt missä suunnassa pinta oli ja joutui epätoivoon hapen vähentyessä. Nyt omituiset, kiehtovat asiat ovat sitä, että pinta on ihan tuossa olkapään takana ja sinne voi milloin tahansa nousta, mutta jos nyt vähän aikaa sukeltelisi ja katselisi mitä täältä löytyy. Vaikka happi onkin loppu ja keuhkoissa tuntuu pahalta. Ihan vain kiusallaan, sinnikkyyttään, uteliaisuuttaan.

Vaikka ihminen kaipaa aina tunnustusta ja itsekin tietenkin haluaisin myydä paljon tauluja ja saada sarjakuvan julkaistua joku päivä, se tuntuu sittenkin toissijaiselta. Vaikka kukaan ei koskaan katsoisi yhtään maalaamaani kuvaa eikä lukisi riviäkään tarinaani, saan niin paljon kiksejä pääni sisäisistä omituisista, kiehtovista asioista, että se on kaiken vaivan arvoista ja vielä vähän päälle. Ehkeivät ne ole muiden mielestä kiehtovia tai ehken tee niille oikeutta tulkinnoillani, mutta ne ovatkin minun.

Ihan kuin en olisi enää niin kyyninenkään. Onkohan se hyvä vai huono asia?

About Angina

Angina on sosiologisesti epänormaali kahden pikkutytön äiti, ulkosuomalainen Sveitsissä, vapaa kirjoittaja, wannabe-sarjakuvatehtailija ja satunnainen akryylimaalari. Mitä muuta elämään kuuluu, riippuu tietenkin hetkestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: