Ikävästä ja sen puutteesta

pesupoikaViime päivät ovat osoittaneet selvästi sen, että Kiinassa on paljon ikävöitävää. Samaten olemme saaneet tuta, että onpa aika paljon sellaistakin, jota ei yhtään tule ikävä. Tai ehkä kaikkea tulee jossain vaiheessa nostalgisoitua kuin Merihaan harmautta; ei nyt kuitenkaan ihan hetkeen.

Muksut kantoivat päiväkodista hirmuisen kasan pehmoleluja; kaverit olivat tuoneet läksiäislahjoja. Eräältä erityisen kivalta ja molempien tyttöjen suosikkeihin lukeutuvalta pojalta tuli kehystetty valokuva, jossa viikari poseeraa siskosten kanssa naama hangon keksinä. Kääntöpuolella oli puhelinnumero; ehkä nuo perheen ainoat kiinantaitoiset patistetaan joskus Sveitsistä käsin soittamaan vanhalle päiväkotikaverilleen. Sähköpostiahan kuusivuotiaat eivät harrasta, kun eivät osaa kirjoittaa millään yhteisellä kielellä.

Yhtä kaikki, kyllä siinä taisi pieni kyynel äidiltä tirahtaa.

Viime sunnuntaina talo täyttyi haikeaniloisista läksiäisiä juhlistavista ystävistä, ja viimeisenkin vieraan poistuttua piti vähän aikaa istua keskellä lattiaa ja itkeä ikäväänsä. Tälle viikolle olen yrittänyt turboahtaa lounastreffejä, ja jos vaikka yrittäisi vielä jonkun nähdä ensi viikon alussa, juuri ennen Shanghain-junaan astumista. Ettei tarvitsisi ajatella minkään tapaamisen olevan se viimeinen, vaan odottaisi aina sitä seuraavaa, sitä varsinaista viimeistä.

Tänään halasin kuitenkin yhden lounastreffikumppanin hyvästiksi, sillä joskus se väistämätön tulee.

Jos olo oli lounaalta kotiin palatessa haikea, odotti parannuskeino lähempänä kuin aavistinkaan: vuokraemäntä oli näemmä tullut omilla avaimillaan sisälle asuntoomme ja istui siinä ruokapöydän ääressä tulkin kanssa odottaen meitä kotiin. Oli kaikennäköistä viimeisten laskujen ja vuokratakuun maksamiseen liittyvää asiaa; ja miten niin ei ilmoitettu etukäteen, olihan tulkki lähettänyt tekstiviestin sen jälkeen kun olivat huomanneet asunnon olevan tyhjillään. Kyllähän se nyt riittää tiedonannoksi, eikö totta? Ja miten niin ette ole täällä kuitit ojossa valmiina, no on se nyt kumma kun ei saada asioita hoidettua. Ai että laskujenmaksaja on töissä, arkena kahdelta? No pitää sitten varmaan tulla takaisin joku muu päivä.

Eikä unohdeta sitä viime lauantaita, kun kello kymmeneltä makuuhuoneen oven takana käynnistyy hulabaloo; samainen vuokraemäntä miehineen, poikineen, poikansa vaimoineen ja pojanpoikineen pelmahti olohuoneen sohvallemme kun me vielä nukuimme. Kun itsepintaisesti teeskentelimme jatkavamme uniamme, tajusivat viimein lähteä pois. Ei selvinnyt, mitä asiaa sillä kerralla olisi ollut; tulkkia ei ollut mukana.

Ei tule vuokraemäntää ikävä.

Ikävä ei tule myöskään juomakelvotonta vesijohtovettä, kyykkyvessoja, kakkapaperiroskiksia, ehkä maailman eniten omaan nilkkaan ampumista muistuttavaa liikennekäyttäytymistä (nyt ei kiinnitetä huomiota siihen kuinka kuherruskuukaudellani niin kehuin kiinalaista pragmaattista liikennekäyttäytymistä; ei ole pragmaattista, on imbesilliä), ärsyyntyneen jälkikasvuni ihastuttavan vaaleita kiharoita estottomasti hypisteleviä tahmatassuja, elinikää rutkasti lyhentäviä saasteita, ryömien-yli-siitä-mistä-aita-on-matalin -moraalia (ks. murenevat rakennukset ja romahtelevat sillat), byrokratiaa, kunniakulttuuria, internetsensuuria ja länsimaisten elintarvikkeiden heikkoa saatavuutta.

Ikävä kuitenkin tulee ystävien lisäksi tietenkin hyvää ja halpaa ruokaa, tuoreita hedelmiä joita saa ostaa joka kadunkulmasta (kyllä, tämä pitää mainita vielä erikseen yleisen ruokakategorian lisäksi), puistoja, leppoisaa asennetta, leutoa ilmastoa, vapaamielisiä aukioloaikoja, edullisia junamatkoja, halpoja maalaustarvikkeita, pilkkahintaista kotisiivousta (ei nyt aleta nillittää luokkaepätasa-arvosta siellä takarivissä, se kuuluu tuohon toiseen listaan), esimerkillisen toimivia pyöräkaistoja (sic), 35. kerroksen näkymiä, turvallisuushysterian puutetta, lapsiystävällisyyttä ja yleisen toiveikasta elämänasennetta.

Eniten tulee ikävä tätä ylellistä elämäntapaa. Emme me täällä rahassa kieriskele, mutta kun kaikkien perus- ja joidenkin luksustarpeiden tyydyttämisen jälkeen on vielä käsissä poskettomasti vapaa-aikaa, ei ole oikein varaa valittaa. Voi vaikka ryhtyä kokopäiväiseksi rentuksi sarjakuvapiirtäjäksi ilman että kukaan mussuttaa vastaan.

Elämäni parhaat vuodet, ja se on jo paljon sanottu, sillä minulla on ollut aika paljon hyviä vuosia. Yritetään Sveitsissä panna paremmaksi.

Kuvan huimapää pesee tämän 50-kerroksisen kotitalomme ikkunoita. Näkymät olivat hienot varmaan siellä lasin ulkopuolellakin, joskaan eivät siinä vaiheessa kun samainen huimapää ilmestyi yllättäen sankoineen vessan ikkunan taakse minun istuessani pöntöllä. Kostin ja otin valokuvan.

About Angina

Angina on sosiologisesti epänormaali kahden pikkutytön äiti, ulkosuomalainen Sveitsissä, vapaa kirjoittaja, wannabe-sarjakuvatehtailija ja satunnainen akryylimaalari. Mitä muuta elämään kuuluu, riippuu tietenkin hetkestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: