Kiristyksestä, lahjuksista ja onnistuneista pakenemisista

nallelaukkuPesueemme on päässyt ehjänä perille Sveitsiin, mutta aivan kommelluksitta ei Kiinasta pois päästy. Dramaattisesta muutosta on onneksi kulunut tarpeeksi aikaa ja nyt viimeiset päivät alkavat tuntua jo unhoon vaipuvalta painajaiselta; enää jokunen viikko, ja muutto on sulanut erinomaiseksi anekdootiksi ja varoittavaksi tarinaksi muille Kiinassa asuville ulkomaalaisille.

Viime maanantaina muuttofirma tuli asuntoomme ja pakkasi kaikki tavaramme. Vuokraemäntä sukulaisineen pyöri paikalla nuuskimassa ja toimittamassa omia salaperäisiä asioitaan; kun muuttomiehet halusivat kantaa valmiiksi pakatut tavarat autoon avasi vuokraemäntä viimein sanaisen arkkunsa: ehei, ei sovi. Mitään ei kanneta ulos, sillä kaikki huonekalumme ovat hänen omaisuuttaan.

Vuokrasimme kaksi vuotta sitten kalustamattoman asunnon, jonka sitten täytimme omilla huonekaluillamme. Tästä on todisteena vuokrasopimus, jossa on lueteltu jokainen vuokraemännän omistama esine; todisteita ovat myös kaikista ostoksistamme säästetyt kuitit.

Todisteet eivät kuitenkaan ole juuri minkään arvoisia, kun vastassa on rahanhajun sieraimiinsa saanut umpikiero kiinalaisnainen. Akkapa keksi, että me olimme vuokrasopimuksen alussa luvanneet ostaa hänen asuntonsa täyteen tavaraa silkkaa hyvää hyvyyttämme. Eihän siitä toki tullut mitään paperille kirjattua, mutta näin nyt kuitenkin tapahtui, ihan aikuistenoikeestijuu.

Ja miksi ketään kiinnostaisi akan tarinointi? No sen vuoksi, että kiinalainen tai ainakin paikallinen byrokratia sisältää kivan pienen porsaanreiän: vuokranantajan on allekirjoitettava lappu, jossa vuokralaiselle annetaan lupa muuttaa ulos asunnosta. Akka sanoi, ettei allekirjoitusta tipu.

Kutsuimme paikalle jokseenkin kaikki kiinantaitoiset ystävämme. Paljon huutoa ja käsienheiluttelua. Käytimme kaiken saavutettavissa olevan guanxin; jopa kaupungin maineikkaan yliopiston rehtori sekaantui puhelimitse asiaan, ja se on jo paljon se. Ei auta. Akka istuu pahvilaatikolla ja kieltäytyy allekirjoittamasta lappua, jollei saa kaikkia huonekalujamme tai ainakin tuhansien yuanien korvausta ”sopimusrikkeestä”.

Paikalle kutsutaan poliisi. Poliisi kuuntelee akkaa ja toteaa, että näytäpäs sopimuspaperi. Akka jatkaa vaahtoamistaan; poliisi toteaa akan olevan väärässä ja pikkuisen hullukin. Poliisi sanoo voivansa kirjoittaa meitä puoltavan raportin, jonka avulla voimme sitten hakea oikeutta. Oikeusteitse. Oikeusistuimessa. Että kyllä se akan allekirjoitus siihen paperiin saadaan jokusen kuukauden päästä. Ai että olisi lento parin päivän päästä ja tavarat pitäisi saada lähtemään maasta jokseenkin ihmisten aikoihin? No sepäs ikävää.

Akka istuu pahvilaatikolla ja kieltäytyy allekirjoittamasta lappua.

Lopulta akka saa vaatimansa muutaman tuhannen paikallisrahan lahjuksen ja allekirjoittaa lapun.

Päivä on kääntynyt iltaan ja muuttomiehet ovat jo lähteneet, mutta lupaavat puhelimitse tulla takaisin seuraavana iltana hoitamaan työn loppuun.

Seuraavana iltana akka saapuu paikalle ennen muuttomiehiä ja vaatii lisää rahaa. Kertoo muuttaneensa mielensä ja peruvansa allekirjoituksen.

Minulla palaa kiinni; junaliput Shanghaihin samalle illalle on jo ostettu ja muutto on jo viivästynyt vuorokaudella. Kotifasisti ei työkiireiltään edes ole kotona vaan tapaa meidät juna-asemalla. Akka istuu hoveinensa pahvilaatikolla ja vaatii lisää rahaa. Minä haistatan ja sanon ettei tipu. Ei kiinnosta enää paskan vertaa millä tavalla akka ajatteli allekirjoituksensa peruvan, minä en hullujen horinoita kuuntele enää yhtään minuuttia.

Kun akka lähtee hoveineen hakemaan ruokaa, pakkaan lapset kainaloihin sekä matkalaukut kouriin ja juoksen ulos asunnosta ehtiäkseni karkuun ennen akan paluuta; arvelin, ettei asunnosta muuten olisi asiaa ulos ilman rahapinoa. Toinen lapsi on kuumeinen ja oksentelee, mutta minkäs teet; nyt pitää päästä vain pois hullun akan luota. Tulkin virkaa toimittanut kotifasistin kollega lupasi jäädä valvomaan muuttoa ja ilmoittamaan, jos ongelmat jatkuvat.

Shanghaihin päästyämme saamme tekstiviestin: hullu akka päästi muuttomiehet kantamaan tavaramme ulos, mutta vaihtoi lukot – siitä huolimatta että meidän vuokrasopimuksemme jatkui yhä ja asunnossa olivat yhä esimerkiksi narulla kuivuvat pyykkimme ja muuta pikkusälää, joita kotifasistin oli määrä tulla seuraavana päivänä hakemaan. Akka sentään armollisesti lupasi tulla avaamaan kotifasistille seuraavana päivänä oven, jotta tämä voi hakea pikkusälän pois.

Toisin sanoen kun viimeisen kerran näin kaupungin, jossa elin kovin onnellisena kaksi vuotta, ajoin sen halki taksilla väsyneiden ja sairaiden lasten kanssa, sydän pampaten, itkua pidätellen, peläten hullun akan jahtaavan.

Emme ole ihan lähivuosikymmeninä menossa lomalle Kiinaan. Paitsi tietty siinä tapauksessa, että tämä irrallinen episodi painuu sinne minne  traumat kuuluvat ja ne hienot kaksi vuotta nousevat taas pinnalle. Sitä odotellessa muistutan itseäni siitä, että vaikka asunnossa olikin yksi hullu akka degeneroituneine sukulaisineen, oli siellä kahden päivän aikana huomattavasti enemmän hienoja ihmisiä, jotka eivät säästelleet aikaansa ja vaivaansa meitä auttaessaan.

Mutta juuri nyt nautin vain täysin siemauksin tästä sivistyksestä, jota Sveitsiksikin kutsutaan.

Kuvassa kuopuksen käsitys siitä, millä tavalla matkalaukut tulee pakata. Koska kovassa maailmassa tarvitaan pehmeitä asioita.

About Angina

Angina on sosiologisesti epänormaali kahden pikkutytön äiti, ulkosuomalainen Sveitsissä, vapaa kirjoittaja, wannabe-sarjakuvatehtailija ja satunnainen akryylimaalari. Mitä muuta elämään kuuluu, riippuu tietenkin hetkestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: