Joutilaisuudesta

silmaOlen tallettanut selaimen kirjainmerkkeihin useita avoimia työpaikkoja, joita aioin hakea kunhan vain jaksan. Minulla oli myös jo melko yksityiskohtainen juoni toista sarjakuvakirjaani varten; juoni jopa jatkui pikkuisen kolmannen kirjan puolelle.

Tuli kuitenkin muutaman päivän mittainen jakso, jonka aikana

a) myönsin itselleni, etten aio koskaan hakea kyseisiä työpaikkoja

b) päätin heittää koko juonikyhäelmän mäkeen.

En päättänyt jättää hakematta työpaikkoja sen takia, että olisin yhtäkkiä keksinyt jotain järkevämpää tekemistä; totesin vain, että työskentely sellaisissa pesteissä sellaisissa ympäristöissä ei yksinkertaisesti nappaisi ollenkaan. En tiedä enää lainkaan, mitä haluaisin isona tehdä; en kuitenkaan ainakaan sitä, mitä taustallani ja työkokemuksellani luontevimmin saisin. Olen viimeisen päälle ensimmäisen maailman nirso: en tarvitse juuri nyt työtä elättääkseni itsettäni ja perhettäni, joten voin yksinkertaisesti päättää olla tekemättä mitään, mikä ei kiinnosta.

Pidemmän päälle tällainen leijaileva joutilaisuus ei kuitenkaan toimi. Ei sen takia, että otsa hiessä pitää sinun leipäsi ansaitseman ja kuusi päivää työtä tekemän, vaan ihan vain siksi, että elämässä pitäisi olla jonkinlainen tarkoitus. Ei ulkopuolelta asetettu, vaan sisäinen merkityksellisyyden tunne. Minä HALUAN käyttää valveillaoloaikaani johonkin, joka hyödyttää itseni ja perheeni lisäksi muitakin ihmisiä. Johonkin, josta on jollain mystisellä utilitaristisella mittarilla enemmän hyötyä kuin haittaa.

En hylännyt jo vauhtiin päässyttä sarjakuvan juonta siksi, että olisin keksinyt paremman; hylkäsin sen siksi, että se oli ihan syvältä. Se oli kikkaileva ja kohtuuttoman monimutkainen, siihen oli ahdettu liian monta liikkuvaa osaa ja uutta hahmoa eikä punaista lankaa enää erottanut vyyhdistä. Tiedän kyllä edelleen mikä se punainen lanka on, noin niin kuin temaattisella tasolla; en vain tiedä miten sen voisi johdonmukaisesti ja uskottavasti ilmaista siinä maailmassa, jonka olen käsiini rykäissyt.

Missäköhän vaiheessa sarjakuvastani tuli elämäni allegoria? Ehkä se oli sitä aina.

Sarjakuvan suhteen suunnitelmani on keksiä uusi juoni muutaman pystyyn jääneen kiven päälle, toisin sanoen jatkaa siitä mihin tarina on nyt jo piirustuspöydällä ehtinyt, mutta vain johonkin aivan uuteen suuntaan. Keksiä jo tarjotuille vihjeille uusia tulkintoja. Tehdä tarvittaessa tarinan hyviksistä pahiksia ja toisinpäin. Lisäksi ajattelin virkistää itseäni laatimalla satunnaisia nopeita, mustavalkoisia spinoff-strippejä aina, kun pitkän tarinan parissa puurtaminen alkaa tuntua liian uuvuttavalta.

Jos sitten vaikka samanlainen suunnitelma elämän strategian jalkauttamiseksi.  Ainakin matka punaisesta langasta konkretiaan tuntuu kummassakin tapauksessa yhtä etäiseltä.

Kuvan silmä kuvaa, öh, sanotaan nyt vaikka itsereflektiota. Joo, se kuulostaa sopivalta.

About Angina

Angina on sosiologisesti epänormaali kahden pikkutytön äiti, ulkosuomalainen Sveitsissä, vapaa kirjoittaja, wannabe-sarjakuvatehtailija ja satunnainen akryylimaalari. Mitä muuta elämään kuuluu, riippuu tietenkin hetkestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: