Emansipaatiosta ja myönteisestä palautteesta

ZugerseeViime aikoina tämä nykyinen pörröisenturvallisenvaivaton Sveitsi-elämä on alkanut yhä useammin käydä hermoille. Sveitsi on hieno maa jossa kaikki on hyvin; maa, jossa on vain ensimmäisen maailman ongelmia. Maa, jossa ihmisellä on aikaa ja varaa tuntea olonsa tyhjäksi.

Minähän en tee täällä töitä. Taloudellisesti se ei ole välttämätöntä ja käytännössä työnhaku on osoittautunut haastavaksi, sillä työkokemukseni ja koulutukseni ovat, öh, hieman laatikon ulkopuolella.

Kun en tee töitä, olen sitten kätevästi kotona hoitamassa noita mukuloita. Kuten arvata saattaa, kuusi kuukautta kummankin lapsen syntymän jälkeen riemusta kirkuen töihin palanneen äidin elämän täyttymys on saada joka päivä istua kotona laittamassa jälkikasvulleen lounasta, pesemässä pyykkiä ja imuroimassa.

Pullan- ja marsipaanintuoksuiseen rooliini asettuakseni yritin tilata nettikaupasta leivontatarvikkeita. Verkkokauppaan rekisteröiminen ja ostoskorin täyttäminen sujuivat mainiosti, mutta maksutapavaiheessa tuli tenkkapoo: pikkukaupat ottavat vastaan vain tilisiirtoja. Ja arvatkaas mitä? Ei minulla ole omaa tiliä. Sveitsissä. Ei minulla ole minkäänlaisia tulojakaan, joten mitäs sillä tyhjällä tilillä tekisi; minulla on vain rinnakkaisluottokortti kotifasistin tilille. Kuin joku holhouksenalainen hupakko tarvitsen mieheni apua ostaakseni pötkön sokerikuorrutetta.

Työelämässä tyypillistä oli nurista siitä, kuinka myönteistä palautetta hyvin tehdystä työstä ei oikein koskaan tule. Mutta tiedättekö mitä? Sitä myönteistä palautetta annettiin kerran kuussa. Joku piti työpanostani niin tärkeänä, että suostui antamaan minulle siitä hyvästä kuukausittain rahaa.

Nyt sen tajuaa, kun sitä ei enää ole. Taloudellisestihan meillä menee täällä paremmin kuin Suomessa, joten kyse ei ole rahasta. Kyse on siitä, että joku antaa minulle rahaa siitä että minä teen jotain, joka on jollekulle arvokasta. Sen sijaan että sama tai suurempi määrä rahaa tulisi aviopuolisolta jotta saan ostettua perheelle ruokaa.

Täällä päivän urakan palaute on voittopuolisesti “Yäääk, miksi meillä on AINA [aseta tähän ruokalajin nimi], onko pakko ottaa?!”

Eikä tarvinne mainita sitäkään, ettei sitä sarjakuvaakaan kukaan lue saati julkaise. Hukkaan heitettyä aikaa.

Nyt ei mene hyvin. Laitan kohta jotain nyyhkymusiikkiakin. Ehkä jotain ulisevia, sorrettuja naisia.

Kuvassa Zuginjärvi eräänä sinisenä hetkenä. Tiedättehän, sininen, blue, vähän niin kuin minä nyt, hehheh.

About Angina

Angina on sosiologisesti epänormaali kahden pikkutytön äiti, ulkosuomalainen Sveitsissä, vapaa kirjoittaja, wannabe-sarjakuvatehtailija ja satunnainen akryylimaalari. Mitä muuta elämään kuuluu, riippuu tietenkin hetkestä.

One comment

  1. Mä voin ehkä antaa sulle vertaistukea tossa viikon päästä, vaikka mulla ei ookkaan ihan kaikkia sun ongelmia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: