Olen pahoillani, mutta aion jatkaa ruikuttamista uranäkym(ättömyyks)istäni. Ulkona ukkostaa ja sataa kaatamalla rakeita, ja roska-auto kurvasi juuri kotikadulle. Sedät oransseissa sadetakeissaan viskelivät oranssit roskapussit auton perään ja jatkoivat matkaa kahvoissa roikkuen kohti seuraavaa kadunkulmaa. Ja minä halusin olla heidän paikallaan.
Tiesin jo melko varhain koulua käydessäni, että minusta tulee siisti sisätyöläinen. Lukupäätä riitti, ja ajatus minkäänlaista fyysistä tai monotonista askaretta sisältävästä ammatista karmaisi. Ei minua ikinäkoskaan kiinnostanut hankkia Oikeaa Ammattia; minusta oli tuleman Oppinut.
Luin sitten teoreettista filosofiaa. Onneksi näppäryydellä onnistuin hankkimaan sentään jonkinlaisen uran viestintäalalta, vaikkei juuri sen alan koulutusta taskussa ollutkaan. Mutta alan työkokemuskaan ei näemmä riitä, kun pitäisi saada jatkettua sitä uraa maassa, jonka kieltä en osaa puhua saati kirjoittaa ammattimaisesti.
Sitä paitsi, onhan tässä nyt jo siistejä sisähommia tehty. Millaistakohan elämä olisi, jos olisikin Oikea Ammatti? Jos voisi vain kaiket päivät roikkua roska-auton perässä ja nostella jätesäkkejä kyytiin? Saisi olla ulkona koko päivän.
Meidän kylässämme kierrätyspaperin ja -pahvin keräämisestä vastaavat kaikenkarvaiset kansalaisjärjestöt varoja hankkiakseen, ja viime lauantaina nakin oli ottanut esikoiseni taitopyöräilyseura. Tämä tarkoitti sitä, että lapsukaisten vanhemmat ja kumminkaimat kiertelivät ympäri kylää kuorma-autoilla keräämässä kadunvarteen tyrkättyjä paperinippuja täyttääkseen niillä kolme junakonttia. Elämässä oli hetken aikaa kummasti tarkoitusta, kun kuusi tuntia heitteli sanomalehtipinkkoja konttiin ja survoi pahvikasoja keräysauton puristimeen. Sohvaperunan koko ruumis kiljui hädästä illansuussa, mutta mieli oli seesteinen.
Joskus ekaluokkalaisena, ennen kuin ymmärsin kuinka fiksu ja teoreettinen olenkaan, ammattitoiveeni oli ratsupoliisi. Heppaharrastuksella saattoi olla osuutta asiaan, mutta kyllä minä länkkäreitä ahmineena pikkulikkana halusin valkohatuksikin. Noin puoli tuntia tuossa pari viikkoa sitten pohdin, että pitäisiköhän ryhtyä vanhalla iällä poliisiksi; avasin jopa poliisiammattikorkean verkkosivut. Sitten naurahdin itselleni ja totesin olevani liian vanha, liian plösö, liian laiska, liian rillipäinen ja liian kyyninen kouluttautumaan poliisiksi. Jos akateemiset hyypiöt otettaisiinkin keittiön kautta jonkinlaisiin nössöhommiin työpöydän äärelle, se voisi sopiakin. Mutta kukaan minut tunteva ei kyllä varmasti osaisi tirskumatta kuvitella minua poliisin peruskoulutukseen.
Silti, olisipas kivaa kun olisi jokin ammatti.
Artikkelin kuvitus liittyy poikkeuksellisesti aiheeseen: kuvassa ahkeraa työntekoa viime lauantailta.
Angina ja muita sairauksia 
Bonjour vaan – sama taudinkuva Lausannessa. Muutama vuosi sitten olin niin kateellinen parkkiruutuja maalaaville kaupungin työntekijöille, että hakkasin auton sisäkattoa nyrkillä ohiajaessani ja karjuin. Eipä tee viestinnän opinnoilla nyt mitään; oi olisinpa opiskellut patoinsinööriksi, tai tie-, tai mitä vaan eksaktia, mitattavaa; jotain skillssiä, jotain, mistä heti voi sanoa, että toi joko osaa ton, tai sitten ei. Huah.
Onneks oon järkännyt itselleni mittavia nikkarointiprojekteja, ettei ihan pää pamahda. Mutta jos joku nyt tulis kotoa kysymään, että tuletko maalaamaan kaikki kantonin aurausmerkit ensi syksynä, menisin kiljuen messiin.
Hah, katumerkintöjen maalaus! Sehän olisi suorastaan runollista, maalata asvalttia päivät työkseen ja sarjakuvia ja tauluja iltapuhteikseen. Kuulostaa idylliseltä. Mun omat sarjakuvanikkaroinnit on pitänyt jokseenkin järkevien kirjoissa jo kolmatta vuotta, mutta pöytälaatikkoonkaan ei näemmä voi täysin tyytyväisenä näpertää loputtomiin.