Regressiosta

MitjoElämä tuntuu kulkevan suurehkoa kehää. Muistan, kuinka kokeilunhaluinen ja häpeämätön olin lukioikäisenä; olin vasta alkanut opetella maalaamista, ja käytin ison osan vapaa-ajastani pensseli kädessä musiikkia luukuttaen. Aloin pukeutua taiteilijamaisen mustaan ja annoin kaverin leikata hiukseni, koska mitä välii.

Sitten tuli opiskelua ja uran luomista, ja piti pukeutua vähän siistimmin sekä leikkauttaa tukkansa ammattilaisella. Töihin ehkä olisi juuri ja juuri kehdannut mennä vähän minkä näköisenä hyvänsä, mutta asiakastapaamisissa ja työhaastatteluissa piti sentään näyttää ammattimaiselta.

Jossain lastenteon ja kokopäivätyön välissä päättelin aikuisuuden tulleen. Ei enää lorvailua pensseli kädessä, ei kovaäänistä musiikin kuuntelua ja uusien artistien löytämistä, ei omituisia vaate- ja hiusviritelmiä. Meikeistäkin olen varmaan jo kymmenen vuotta käyttänyt sitä yhtä ja samaa ruskeaa luomiväriä.

Mutta ehkä kyse ei olekaan aikuisuudesta, ehkä vika on ruuhkavuosissa. Kuopus menee syksyllä kouluun ja itse täytin keväällä 35 vuotta, eikös tämä ole nyt se keski-ikä? Lapset viettävät yhä enemmän aikaa omissa menoissaan ja onnekkaiden olosuhteiden ansiosta työtäkään ei ole, joten elämä on taas mennyt pensseli kädessä lorvaamiseksi ja musiikin luukuttamiseksi.

Sitä paitsi kävin juuri äsken hetken mielijohteesta leikkaamassa itse tukkani. Aiemmin olen käskenyt kotifasistin fiskarsien varteen, tätä eteenpäin pitenevää irokeesia kun on vähän vaikea itse lyhentää vailla kunnollista peiliä. Nyt en vain jaksanut odottaa iltaan, ja hei, mitä välii.

Kyllä se niin on, että keski-ikä on nuoruus 2.0. Melkkisvuodet eivät sittenkään ole tappaneet halua tehdä hyödyttömiä ja seurauksiltaan arvaamattomia asioita; mukaan on vain tullut selvästi enemmän itsekontrollia ja uskoa siihen, ettei koko maailma vihaa / tuijota / jumaloi / kadehdi minua. Energiaa jää kummasti taiteen tekemiseen, kun ei tarvitse koko ajan pohtia tykkääköhän se nyt musta ja mitä se sillä tekstarilla tarkoitti ja miksei kukaan koskaan vaan kaikki aina.

Kyllä sillä säästyneellä vaivalla nyt vähän lounasta lapsille laittaa, vaikkei kotiäidiksi osaisikaan identifioitua.

 

Kuva ei tuttuun tapaan liity aiheeseen, jollei irokeesista halua vetää jotain pitkää ja huojuvaa aasinsiltaa. Mainittakoon kuitenkin, että erään nettitestin mukaan luonteeni on väriltään vaaleanpunainen.

P.S. Aiheeseen ei liity sekään, että kävin vierasbloggaamassa Tavarafillari.fi-sivustolla. Internet halusi kuulla vielä kerran siitä, kuinka kummallista Kiinassa oli asua, joten minä soin internetille sen riemun.

About Angina

Angina on sosiologisesti epänormaali kahden pikkutytön äiti, ulkosuomalainen Sveitsissä, vapaa kirjoittaja, wannabe-sarjakuvatehtailija ja satunnainen akryylimaalari. Mitä muuta elämään kuuluu, riippuu tietenkin hetkestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: