Näin pääsiäisen alla on soveliasta ilmoittaa, että Walking Dead on paras tällä hetkellä pyörivä televisiosarja. Walking Dead on parantanut elämänlaatuani huomattavasti, puhumattakaan elämänhallintataidoistani.
Sarjahan alkoi splätterhömppänä: kliseiset ja ärsyttävät ohueksi kirjoitetut ihmishahmot toikkaroivat helposti liiskautuvien ruumiiden seassa ennalta-arvattavassa koreografiassa: oli esimerkiksi se moraalista nalkuttava ämmä (“emme saa unohtaa inhimillisyyttämme, sillä mitä meistä sen jälkeen enää jäisi jäljelle”) sekä vahvimman oikeudella jyräävä äijjä (“syö tai tule syödyksi”). Jännitystä sarjassa oli huimasti jo ekalla kaudella: jaksosta toiseen toivoin vain palavasti, että ryömijät tulevat ja syövät kaikkien eloonjääneiden naamat.
Jossain vaiheessa joku kuitenkin keksi, että hei mitäs jos alettaisiin käsikirjoittaa tätä sarjaa. Ja voi pojat, kyllä sitä sitten on käsikirjoitettukin! Neloskausi oli jo aivan huikea hahmojen taustatarinoineen, eikä sunnuntaina ison veden takana päättynyt viitoskausi ollut sen huonompi. Niistä ärsyttävistä ranskalaisista viivoista on kasvanut kiinnostavia, monipuolisia ja ennalta-arvaamattomasti mutta kuitenkin kylmäävän ymmärrettävästi käyttäytyviä moniongelmaisia ihmisiä.
Jos nyt jotain saisi pyytää, niin voisitteko leikata Darylin tukan? Ajattelette ehkä, että silmillä roikkuva emotukka on fanityttöjen mielestä kuuma, mutta ei se ole. Sieltä takaa ei näe ampua huojujia.
Sen lisäksi, että jokainen uusi WD-kausi viihdyttää suunnattomasti, no, kolmen illan ajan, sarja todellakin kasvattaa henkistä työkalupakkiani. Kun on kuudentoista jakson verran katsonut vaeltaja-apokalypsiä, tarttuu henkiinjääneiden can do -asenne arkisempienkin ongelmien kanssa painijaan.
Enkä edes tarkoita sitä, että ensimmäisen maailman ongelmat kalpenevat kuolleiden armeijan rinnalla; kyse ei ole perspektiivistä, vaan suhtautumistavasta. Kun kerran nuokin vain painavat leuan rintaan ja puukottavat yhden pään kerrallaan, ehkä sama taktiikka toimii muihinkin hätätilanteisiin.
Räjähtikö simapullo keskellä keittiötä ja haiseeko kattolamppu nyt palaneelta sokerilta? Ei hätää, pisara kerrallaan sekin sotku siivotaan. Jäikö hartaasti toivottu työpaikka jälleen kerran saamatta? Ei hätää, työpaikkasivu auki ja uutta hakemusta rustaamaan kunnes jokin tärppää.
Olen melkein vähän pettynyt, etten vastoin suunnitelmiani päässyt kokeilemaan tätä juosten maahan putoavaa elämänasennetta jälkimmäiseen esimerkkiin. Se hartaasti toivottu työpaikka nimittäin tulikin, enkä edes joutunut vetämään miekkaa tupesta.
Kuvituksena poikkeuksellisesti jonkun muun tekemä kuva, jossa esiintyy itseoikeutetusti keksi-Carol.
Angina ja muita sairauksia 
Onnea työpaikasta! Täytyy ehkä itsekin ottaa oppia walking deadin meiningistä – päivä kerrallaan eteenpäin, välillä mätä räiskyy mutta joskus löytyy purkki suklaavanukasta!
Kiitos! Mutta nyt alkoi kyllä tehdä mieli suklaavanukasta.
Kliseistä, mutta suosittelen silti tutustumaan alkuperäiseen sarjakuvaan. Minua hieman häiritsi piirrostyyli, mutta rautainen tarina pitää otteessaan. Tapahtumat myötäilevät tv-sarjaa, mutta myös uuttakin on.
Edullisimmin paksuina Compendium-painoksina ja kirjastoissakin kuulemma on. Jopa Suomessa!
Mä olen tässä kieltämättä poikennut tavoistanut ja katsonut vain tv-sarjaa sarjakuvan sijaan. En jotenkin uskalla lukea sarjakuvaa, kun pelkään että sen jälkeen tv-sarja tuntuisi jotenkin… väärältä. Epäortodoksiselta? Olenhan minä kuitenkin kuullut sarjakuvan fanien motkottavan tv-sarjan ratkaisuista, vähän kuin itse kitisen jostain Game of Thronesista.
Pystyykö molemmista muka nauttimaan yhtä aikaa?
No minä olen nauttinut. On siinä sarjakuvassa kohtia, jotka eivät vain toimisi televisiossa.
Luulen että ovat tajunneet kirjoittaa niihin nyt hieman eri tarinat.
Ps. Telltale Games on tehnyt aivan mahtavan pelinkin tästä.