Tämä oli hyvä vuosi. Minulla on todistusaineistoakin: ainakin tämä artikkeli, ja sitten se keskustelu erään ystävän kanssa, jolle vuosi 2015 merkitsi kiistattomien surujen lisäksi valtavaa parannusta elämäntilanteeseen ja yleiseen onnellisuuteen. Tässähän ollaan siis jo lähes universaalien totuuksien äärellä.
Omalta osaltani totean että taikaluoti toimii edelleen: työnteon myötä arjessa on selkeä rakenne, rahatilanne on muikea, ja ennen kaikkea vaivannäöllä on jokin itseni ulkopuolinen merkitys. En ole ainoastaan onnekas saadessani ylipäänsä tehdä töitä, olen myös huomannut olevani hyvä siinä mitä teen. Ja mikä kaikkein parasta, muutkin ovat huomanneet erinomaisuuteni. Itsetunto on nyt jossain aivan eri sfääreissä kuin vuosi sitten.
Olen edelleen ylpeä sarjakuvastani, mutta eihän se mikään itsetunnonkohotusprojekti missään vaiheessa ollut. Päinvastoin; enpä ollutkaan epäillyt itseäni ja olemassaoloni oikeutusta yhtä väkevästi sitten murrosiän. Ylpeä olenkin lähinnä siitä, että puskin urakan läpi ja sain kirjan valmiiksi, vaikkei se juuri kenenkään elämää koskettanutkaan. Juoksinpahan ylämäkeen ihan vain vittumaisuuttani.
Mutta onpas ihanaa että se on ohi. En enää jaksa kiertää maailman sarjakuvakauppoja kirjalaatikko kainalossani; en enää kerjää lukijoita enkä huomiota. Ehkä jaksaessani raapustan uutta tarinaa valmiiksi, mutta vain tasan silloin kun huvittaa. Nyt elämä silittää taas myötäkarvaan, ainakin toistaiseksi. Olen riittävä, olen hyvä, olen tarpeellinen.
Muistattekos sen kun testautin kuviopäättelytaitoni ja totesin ne vajavaisiksi? Pääsin reilu vuosi sitten sen verran lähelle Mensan ÄO-rajaa, että järjestö lähetti tulosten mukana lahjakortin uutta testiä varten. Silloin ajattelin, että eiköhän tämä ole nähty, ei sinne tarvitse enää uudestaan mennä itseään nolaamaan.
Mutta sitten menin töihin, ja jossain vaiheessa muistin laatikossa lojuvan lahjakortin. Aloin ajatella, että mitäköhän työnteko tekee ihmisen älykkyysosamäärälle. Olisiko sitä fiksumpi, kun on saanut ottaa aivot naftaliinista ja tehdä niillä jotain? Vai näkyisivätkö stressi ja väsymys heikentyneinä tuloksina? Onko kotiäitiminä erilainen kuin työminä?
Ilmoittauduin sitten uuteen kokeeseen (for science, tiedättehän), ja sain (nolostuttavan) suureksi mielihyväkseni todeta työskentelyn näemmä tekevän hyvää: pistemäärä nousi selvästi, ja lafkalta tuli kutsu liittyä jäseneksi. Ja minähän liityin, tai ainakin lähetin jo hakemuspaperit.
Kyllä, minä tiedän että ÄO-tulos vaihtelee vireystilan, mielialan ja monen muunkin satunnaisen muuttujan mukana; siksihän niitä uusintoja järjestetään. Minunkin tulokseni heilahtelu taitaa mahtua ihan normaaliin virhemarginaaliin. Mutta onhan se mukavampi ajatella olevansa nyt fiksumpi ja filmaattisempi kuin aiemmin!
Ja kyllä vain, tiedän vallan hyvin ettei korkea ÄO tee hyvää ihmistä; itse asiassa olen kuullut Mensaan joskus kuuluneilta ja sittemmin eronneilta hyvinkin päinvastaisia kokemuksia; osaavat kuulemma olla kovinkin sovinistisia, pikkusieluisia ja koppavia.
Sehän tässä oikeastaan lopulta kiinnostaakin: olen liittymässä varsin vanhoillisen maan varsin vanhoillisena pidettyyn järjestöön. Ihmiskoe FTW! Jos minä olen sujuvasti paukutellut äijien keskellä reserviläisten ampumaradalla, kai minä selviän hengissä kaljoittelusta omanarvontuntoisten sveitsiläisnörttien kanssa. Ja jos en selviä, ehkä kuolinkouristuksissaan saisi edes jonkun viihdyttävän blogitekstin kirjoitettua. For science, for entertainment.
Kuvassa pohjoissveitsiläinen joki sydäntalvella. Koska elämässä tarvitaan värejä.
Angina ja muita sairauksia 