No niin, tässä sitä nyt taas ollaan. Kyynisestä näkökulmasta voisi sanoa, etten näköjään mitään ole oppinut; valoisammin voisi kuitenkin todeta, että olen selvästi löytänyt oman juttuni jota jatkan vaikka se ulkopuolisten näkökulmasta onkin vain tuulimyllymiekkailua. Kallistun itse jälkimmäiselle kannalle.
Kyse on tietenkin, kaiken toistonkin uhalla, sarjakuvasta ja sen markkinoinnista. Edes kokopäivätyö ei saanut pysäytettyä tätä suorastaan pakkomielteeksi muodostunutta harrastusta, eivätkä aiemmat tappiot ja sydänten särkymiset näköjään ehkäisseet uutta yritystä. Vähemmillä paukuilla ja olemattomilla odotuksilla nyt toki ollaan liikkeellä, mutta laitoinpa nyt kuitenkin sieluni taas kaupaksi. Ei se haittaa, vaikkei kukaan ostakaan. Ei ainakaan paljon.
Olen tajunnut olevani osa isompaakin oman viiteryhmäni (varhais-)keski-ikäistä joukkoa, joka on päälle kolmikymppisenä löytänyt uuden harrastuksen ja hurahtanut siihen täysin, siitäkin huolimatta että samoja asioita harrastavat paljon nuoremmat jo paljon pidemmällä kokemuksella ja loisteliaammilla tulevaisuudennäkymillä. Yhtäkkiä keski-iän kutitellessa ei enää välitä siitä, ettei tule koskaan olemaan huippu; yhtäkkiä sitä onkin vain ihan tyytyväinen saadessaan tehdä jotain, mitä rakastaa.
Niin monta ystävää, jotka eivät vielä, öö, 5–15 vuotta sitten tehneet mitään nykyelämäänsä viittaavaa: meillä on se salsatanssille elämänsä omistanut neito, sitten on se ylväitä heppakuvia naamakirjaan postaava tarmokas ratsastaja. Tietenkin löytyy vielä se kaiken vapaa-aikansa ja rahansa kiipeilyyn käyttävä entinen liikunnan vihaaja; ehkä tähän kategoriaan kuuluu jopa se faux-natsi, joka nykyään räpsii kamerallaan harkittuja taiteellisia tunnelmakuvia eikä koe tarvetta selittää niitä yleisölleen.
Tiedättekö mitä, kirkasotsaiset nuorukaiset, te tulevaisuuden toivot? Minä olen ihan mielelläni osa sitä jengiä.
Jääräpäisten keski-ikäisten jengiin kuuluminen ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö osaisi angstata tarpeen tullen. Voisi vaikka taas dramaattisesti heittäytyä sohvalle ja kaihoisasti huokaista, että miksei maailma tunnista erinomaista sellaisen kohdatessaan. Että miksei kukaan ymmärrä mua, miksei kukaan näe mun tuskaani ja mun ainutlaatuisuuttani.
Sitten voisi ehkä katsoa jonkin leffan, kunhan on saanut lapset ruokittua. Vanhimmalla alkaakin jo murrosikä puskea läpi, millainenkohan kriisi tämän illan aterioinnista saadaan aikaan.
Osta hyvä kirja pois kuleksimasta; saat vaikka ilmaiseksi, mutta halutessasi saat myös tukea Suomen sarjakuvaseuraa. Ounli for juu mai frend, änd ool of joor frends änd teör frends. Limited edishön. Käy kotisivullakin ja opi lisää erinomaisesta kirjasta ja maan mainiosta kampanjasta.
Angina ja muita sairauksia 