Kävi odotetusti: en päässyt hakemaani kouluun. Kaikesta pessimismistäni huolimatta onnistuin yllättymään siitä, miten varhaisessa vaiheessa torjunta tuli. Nyt on tehty harvinaisen selväksi se, että ainakin taidealalle olen poikkeuksellisen epäkelpo.
Torjuntojen sarja alkaa tuntua jo jotenkin typerryttävältä, ehkä suorastaan turruttavalta. Elämä on yhtä vastaan juoksevaa seinää, mitä uutta tässä viimeisimmässä otsakuhmussa muka on?
Pessimismille on kuitenkin yhä tilaa, sillä jälleen eletään jännittäviä aikoja. En aiemmin mainituista syistä ole varmaan puoleen vuoteen lähettänyt yhtään työhakemusta, mutta koulutuloksia odotellessa lähetin yhden ihan vain irrottaakseni ajatukset prosessista. Se yksi poikikin sitten haastattelun, ja vielä jatkohaastattelun. Nyt odottelen lopullista tietoa siitä, mitä näiden haastattelujen lopputulos on.
Luulen kuitenkin, että lisää huonoja uutisia on tulossa. Siinä missä ensimmäinen haastattelu meni suorastaan taianomaisen sulokkaasti ja tunsin olevani kuin räätälöity juuri tyrkyllä olevaa työtehtävää varten, toisessa haastattelussa olin flunssassa aivot tukossa enkä tuntunut saavani suusta ulos mitään fiksua. Edelleen olen kyllä sitä mieltä, että olen löytänyt harvinaisen helmen tylsien simpukoiden seasta, enkä odota ihan äkkiä törmääväni toiseen yhtä sopivaan pestiin.
Yksittäiset torjunnat ovat aika rankkoja ottaa vastaan ja käsitellä pois päiväjärjestyksestä, mutta kyllä siinä kroonisemmassakin merkityksen puutteessa on kestämistä. Etenkin, kun se on on niin epämääräistä ja niin korkealla tarvehierarkiassa.
Ei nimittäin tunnu oikeutetulta potea pahaa mieltä, kun on vailla taloudellisia huolia, kun koko perhe on terve, kun saa riittävästi unta ja liikuntaa, kun näkee halutessaan päivittäin kauniita maisemia ja kun on jopa onnistunut löytämään ystäviä. Elän niin monella mittarilla etuoikeutettua ihanne-elämää, että kaikenlainen motkotus ja ahdistus tuntuu suoranaiselta rikokselta ihmisyyttä kohtaan.
Mutta kyllä minä motkotan sitä epämääräistä tyhjyyden tunnettani. Sitä, että pelkään katoavani kokonaan. Mitä enemmän aikaa lillun tässä passiivisessa kaikki tarpeet tyydyttävässä säilytysliemessä, sitä enemmän tunnen olevani vain tyhjä kuori vailla minkäänlaista persoonallisuutta. Olen lorem ipsum, placeholder, vapaaksi jätetty tila, jossa joskus on ollut ihminen, ja jossa ehkä joskus voisi taas olla ihminen. Mutta juuri nyt siinä ei ole mitään, ei hyvää eikä huonoa.
Kuvassa imelä mökkimaisema, koska.
Angina ja muita sairauksia 
Päivitysilmoitus: Oodi käveleville kuolleille | Angina ja muita sairauksia