Viimeinen viikko vapaaherrattarena on alkanut, ja kyllä vähän pelottaa. Tai paljonkin, hetkestä riippuen. Upouusi kiiltävä täysipäiväinen työni alkaa aika lailla tasan neljä vuotta siitä kun viimeksi tein oikeita toimistotöitä – etätyöt ja friikkuilu nyt ovat kuitenkin jotain ihan muuta. Muistankohan minä enää edes miten töitä tehdään, miten toimistossa käyttäydytään, mitä työtoverit ovat?
Miten minä jaksan herätä aamulla niin aikaisin? Miten lapset pärjäävät koulun jälkeen yksin kotona? Miten keskeneräisen sarjakuvani käy, milloin minä ehdin sen piirtää loppuun?
Mitä jos en osaakaan enää mitään, mitä jos vain teeskentelin työhaastattelussa? Mitä jos aivoni ovat pelkkää mössöä, mitä jos saan paniikkikohtauksen keskellä viikkopalaveria? Mitä jos työnteko sveitsiläisessä toimistossa onkin jotain ihan muuta kuin työnteko suomalaisessa toimistossa?
Mutta on tämä kyllä sairaan hienoakin. Uusi työnantajani on ihan silmittömän viileä ja vakaassa kasvussa. Uudet työkaverini ovat mielettömän rentoja, iloisia ja avoimia; kutsuttiinhan minut perheineni jo viime viikonloppuna grillibileisiin, vaikken ole vielä edes ehtinyt aloittaa firmassa. Uusi toimenkuvanikin tuntuu sopivan minulle oikein hyvin, ja miksei sopisi, kun sitä haastattelun jälkeen vielä kustomoitiin juuri minun muotoisekseni.
Joku ihan oikeasti halusi töihin juuri minut. Eikä vain sen takia, mitä osaan, vaan sen takia, millainen ihminen olen. Millainen huumorintaju minulla on, millaisista asioista minä pidän, millaisia tavoitteita minulla on elämässäni.
Kun tässä on tovi haikailtu validaation perään, nyt sitä sitten on tarjolla. Arvostan.
Pidätän silti itselläni oikeuden motkottaa kaikesta, myös työnteosta. Eivätkös ne lottovoittajatkin palaa keskimäärin puolessa vuodessa voittoa edeltävälle tyytyväisyyden tai tyytymättömyyden tasolle, joten enköhän minäkin keksi jotain ininää melko pian.
Ainakin aamujunat ovat ruuhkaisempia kuin keskipäivän junat.
Kuvassa nätti puu etupihaltani, koska nätit jutut ovat näin keväisin nousussa.
Angina ja muita sairauksia 